Talvivaara – Musta-Pekka?

Kaivosyhtiö Talvivaara on käytännössä koko olemassaolonsa ajan kulkenut vaikeudesta vaikeuteen. Perimmäinen syy vaikeuksiin lieneekin yhtiön käyttämä bioliuotusmenetelmä, josta on vain vähän aikaisempia kokemuksia nikkelin talteenotossa ja joka on vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi täysin sopimaton Suomeen.

Talvivaara on (oli) sen kokoluokan yritys, että liiketoiminnan sivuvaikutuksille ei ollut pantu paljon painoa. Yhtiön johto oli tietenkin täysin tietoinen kaikista riskeistä, mitä sen toiminta saattoi aiheuttaa, vaikka nyt muuta väittääkin, eli vuodot ym. vahingot tulivat sille muka täysin yllätyksenä.

Talvivaaran malminerotus on aiheuttanut mittavat ja osin jopa korjaamattomat ympäristövahingot. Tämän vuoksi yhtiön toimiva johto joutuu käräjille selvittämään tekojaan. Syyte käsittää seuraavat rikkomukset:

- kaivoksen suunnittelu- ja tutkimusvaiheeseen sekä ympäristö- ja vesitalousluvan hakuun liittyviä toiminnanharjoittajan laiminlyöntejä

- eri jätejakeiden käsittelyyn ja sijoittamiseen liittyviä toiminnanharjoittajan laiminlyöntejä

- kipsisakka-altaan rakentamiseen ja käyttöön liittyviä toiminnanharjoittajan laiminlyöntejä

- kaivoksen hallitusti luontoon johtamia ja hallitsemattomasti luontoon päässeitä jätevesiä

Tämä ei kuitenkaan ole riittävän pahaa. Yhtiön taloudellinen tilanne on heikko. Yhtiön kassasta virtaa enemmän rahaa ulos kuin sinne tulee. Talvivaaran tulevaisuus on vaakalaudalla, ja sen ainoa selviytymiskeino on velkojen lähes täydellinen mitätöiminen ja liiketoiminnan myyminen uudelle yhtiölle, joka voisi ottaa vastaan lähes velattoman yhtiön.

Mitä tästä seuraisi? Viiden vuoden kuluttua oltaisiin jälleen samassa tilanteessa. Velkaa olisi ennätysmäärä ja ympäristötuhot sen mukaiset.

Mikä on osakkeenomistajan tilanne? Yhtiön osakekurssikuvaaja on surkeaa katsottavaa.

Yhtiön osakkeiden lukumäärä on noin kaksi miljardia ja markkina-arvo tällä hetkellä noin 70 miljoonaa euroa. Parempina aikoina, jolloin osakekurssi oli yhden euron yläpuolella, markkina-arvo oli enemmän kuin kaksi miljardia euroa. Yhtiön arvo onkin käytännössä haihtunut kuin tuhka tuuleen, tai Talvivaaran tapauksessa olisi ehkä selvempää sanoa, että yhtiön arvo on valunut likavesien mukana Kainuun luontoon.

Jokainen Talvivaaran osake on kuin Musta-Pekka-kortti, joka tuossa samannimisessä pelissä jäi häviäjän käteen. Niin tulee käymään myös Talvivaaran osakkeenomistajille. Jos yhtiön liiketoiminta siirtyy uudelle yhtiölle, osakkeenomistajat jäävät nuolemaan näppejään. Jos yhtiön annetaan mennä konkurssiin, osakkeenomistajien kohtalo on aivan sama: Musta-Pekka jää käteen.

Osakekurssin suunta on parin viimeisen vuoden aikana lähestynyt asymtoottisesti abskissaa, mikä tarkoittaa sitä, että yhden osakkeen arvo lähestyy nollaa senttiä.

Parasta tietenkin olisi, että Talvivaaran toiminta lakkaisi ja ympäristövahingot aiheuttaneet henkilöt saisivat asiaankuuluvat tuomiot. Talvivaaran tuomitsemisesta pitäisi tehdä tehokas ja varoittava esimerkki kaikille tuleville kaivosyrittäjille. Tässä taitaa vain käydä niin, että tätä juttua tullaan käsittelemään vuosikausia ja kaikissa oikeusasteissa.

Alkoholin vaikutuksen alaisina

Alkoholin (liiallisella) nauttimisella on tunnetusti monia sivuvaikutuksia.

Voisi luulla, että nahkatakkisella olisi heräämisen jälkeen niska hieman jäykkä...

Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä, että siinä on vain väsyneitä matkalaisia, mutta miten kaikki kolme voivat olla (noin) väsyneitä?

Technics RS-AZ7 -kasettidekki

Technics RS-AZ7 -kasettidekki edusti aikanaan kehityksen huippua, ja niin se tekee sitä vieläkin. Parempaa kasettidekkiä ei ole tuon jälkeen (eikä sitä ennenkään) valmistettu. Vuonna 1997 esitellyssä Technics RS-AZ7 -kasettidekissä on ns. amorfinen äänipää, joka saa vanhatkin, jopa 30 vuoden ikäiset, C-kasetit kuulostamaan uskomattoman kirkkailta. Vaikka C-kasetille on aikanaan nauhoitettu musiikkia LP-levyiltä vain keskitason dekillä, C-kasetilla oleva musiikki kuulostaa RS-AZ7-kasettidekillä toistettuna jopa paremmalta kuin saman musiikin toistaminen CD-levyltä. Uskomatonta mutta totta!

CD-levyjen yleistyminen vähensi kasettidekkien ja C-kasetin suosiota, minkä vuoksi niiden valmistaminen uudelle vuosikymmenelle siirryttäessä väheni selvästi ja joidenkin valmistajien kohdalla jopa loppui kokonaan. Nykyään niitä valmistaa tuskin yksikään tunnetumpi valmistaja. Joissakin yhdistelmissä saattaa olla huonolaatuinen nauhuri, mutta sellaisella ei ole mitään tekemistä hifinauhurin kanssa.

Ostin RS-AZ7-kasettidekin vuonna 1998, ja se on edelleenkin käytössä vaikkakaan ei kovin usein. Se maksoi 2500 markkaa, joka inflaatiokorjattuna lieneekin noin 500 euroa.

Kuten kuvasta näkyy, niitä myydään edelleenkin yksityisillä markkinoilla. Esittelykäytössä olleesta dekistä, jolle luvataan vuoden takuu, pyydetään 380 puntaa eli noin 475 euroa.

Laite on valmistettu Japanissa, mikä kertoo sen laadusta. Sen suorituskyky on erinomainen. 

Datavalot

Kaleva kertoi tänään Oulun yliopistossa tehtävästä ”uraauurtavasta” tutkimuksesta, jossa mobiilipäätelaitteen tiedonsiirtoyhteys tapahtuu ledivalojen välityksellä. Jälleen kerran toimittaja on ollut aivan pihalla asiasta ja selittänyt asian oman ymmärryksensä mukaan. Menetelmän tekninen puoli on selitetty epäselvästi, ja maallikko tuskin ymmärtää siitä mitään.

Tiedonsiirtoyhteyteen tarvitaan (tavallisesti) lähetin, vastaanotin ja tiedonsiirtokanava. ”Datavaloissa” ledilamppu toimii lähettimenä ja vastaanottimena. Tavallinen ledilamppu ei kuitenkaan käy siihen, koska siinä ei ole vastaanotinta. Siihen tarvitaan siten erikoisvalmisteinen lamppu, joka lähettää näkyvää valoa ja jossa on vastaanotin, joka ottaa vastaan mobiililaitteen lähettämää näkymätöntä infrapunavaloa.

Kaikkien optisten tiedonsiirtoyhteyksien ongelma on vaatimus suorasta näköyhteydestä lähettimen ja vastaanottimen välillä. (Se voi toki toimia heijastuvan valon avulla, mutta tuolloin datanopeus putoaa usean dekadin.) Tämä on hyvin rajoittava tekijä menetelmän hyödyllisyydelle. Päätelaitteen liikuttelu kädessä voi katkaista yhteyden.

Artikkelissa puhutaan valaistuksesta ja ledivaloista. Lamppuja kerrotaan siis olevan monta, mutta menetelmä toimii kuitenkin vain yhden lampun kanssa. Muut lamput, vaikka lähettäisivätkin samaa dataa, häiritsisivät yhteyden toimintaa, koska niiden lähettämä valopulssi saapuisi eri aikaan mobiililaitteeseen eri pituisen matkan vuoksi.

Datavalot vaikuttaa paluulta menneisyyteen ja vanhaan tekniikkaan. Uusia nG-menetelmiä jatkuvasti kasvavine nopeuksineen kehitetään kaiken aikaa, mutta datavalot tarjoaa vain rajoitetun, lyhyen kantaman ja hitaan yhteyden, jolla lieneekin vain vähän jos sitten lainkaan käytännön sovelluksia. Lisäksi päätelaitteen täytyy tukea tätä tiedonsiirtomenetelmää, mitä nykyiset laitteet eivät tee.

Digitaalidatassa on tilastollisesti sama määrä ykkösiä ja nollia. Jos ykkönen edustaa palavaa valoa ja nolla pimeää, datavalojen ledilamppu palaa 50 prosenttia ajasta. Koska datavalojen bittinopeus lieneekin useita megabittejä sekunnissa, lamppu näyttää palavan jatkuvasti mutta 50 prosenttia himmeämpänä kuin jos se palaisi jatkuvasti.

Tavallisille ledilampuille annetaan jokin tietty kestoikä tunneissa ja syttymiskertojen määrä. Syttymiskertojen määrä on kymmeniä tai satoja tuhansia, joten tavallisen ledilampun tekniikka ei kestäisi niissä. Se tulisi täyteen jo alle sekunnissa.

Yliopiston tutkijoiden työtä on ”tutkiminen”. Jos mitään kovin järkevää tutkittavaa ei ole, silloin tutkitaan jotakin vähemmän järkevää, johon ”datavalotkin” taitaa lukeutua. Suurin osa tutkimuksista taitaa olla sellaisia, että niille ei koskaan löydy mitään käytännön sovellusta. Käykö niin datavaloillekin?

Kuvassa tutkimusryhmän vetäjä. Kuva on yhtä vähäinformatiivinen kuin artikkelikin.

Metsien miehet

Artikkeli ei käsittele Yleisradion metsureista kertovaa radio-ohjelmaa vaan Nelosen farmikanavan esittämää amerikkalaista ”tosi-tv-sarjaa”. Sarjaa on esitetty jo usean vuoden ajan, ja nyt meneillään on kuudes tuotantokausi.

Ensimmäiset kaudet olivat asiallisia, ja ne kertoivat, miten puunkorjuuta tehdään mäkisessä maastossa. Sarjassa kuvataan myös uponneiden tukkien sukeltajia. Sata vuotta upoksissa olleen tukin arvo saattaa olla jopa pari tuhatta dollaria kuutiolta. Suomalaisen mäntytukin arvo on noin 50 euroa kuutiolta (pienempi kuitupuu noin 15 euroa.)

Neljännen kauden myötä mukaan tullut Suomies (Shelby the Swamp Man) on selvästikin laskenut sarjan tasoa. Shelby vetää aivan omaa show'tansa. Kuvassa Shelbyn sukulaistyttö Stephanie Bauers ja ”Gorillaksi” kutsuma Belinda-serkku.

Smithien taistelupari, Jimmy ja James Smith, tulivat mukaan toisen kauden alussa. Isä ja poika sukeltelivat uppotukkeja Washingtonissa, kunnes he siirsivät työmaansa Floridaan (siellä sukeltelevien kiusaksi ja harmiksi.) Smitheillä oli selvästikin kommunikaatio-ongelmia, koska yhteistyö ei tuntunut koskaan onnistuvan. On vaikea sanoa, kummassa syy oli. (Psykologi sanoisi, että isä-poika-suhteessa oli jotakin vialla.) Nyt esitettävän kauden alussa on käynyt ilmi, että isä-Smith sairastaa syöpää, joka tekee lopun miehestä tämän kauden aikana.

Rygaardeilla, eli Graig-isällä ja Gabe-pojalla, tuntuu myös olevan selviä näkemyseroja ja tässä tapauksessa henkilöstöpolitiikassa. DJ:ksi kutsutulla kaverilla, joka oli Graigin inhokki, näytti olevan selviä asenneongelmia, ja muutaman töppäyksen jälkeen hän sai lähteä työmaalta.

Sarjaa kutsutaan realitysarjaksi, mutta siinä alkaa olla niin selvä käsikirjoittamisen leima, että monet tapahtumat vaikuttavat selvästikin sovituilta. Miten muuten Gabe olisi etsiessään uutta miestä DJ:n tilalle sattunut bongaamaan tienviertä raivaavan Dave Schroederin, joka oli pari kautta sarjassa mukana mutta sai töppäilyjen ja Graigin painostuksen vuoksi lähteä Gygaardin porukasta? Dave, joka oli Graigin inhokki (ja varmasti syystä), tulee lisäämään jännitteitä työporukassa. Dave ottaminen mukaan on varmastikin etukäteen ”käsikirjoitettu” tapahtuma, jotta sarjaan saataisiin lisää väriä. Sanottakoon, että Dave todellakin on täysi tomppeli.

Sarja kuvasi alussa metsureiden työtapoja, ja mukana oli myös muita porukoita. J.M. Browning Logging -yhtiön Jay Browning teki edelleenkin metsurintöitä, vaikka hänellä oli tekokäsi. Nyttemmin sarjassa seurataan vain miesten keskinäistä nahistelua ja kinastelua. Näyttää aivan siltä kuin sarjan tuottajat kannustaisivat miehiä siihen. Kyse on varmastikin siitä, mitä amerikkalainen tv-katsoja haluaa nähdä.

Billnäs-kirveen terän kiinnittäminen

Vanhan Billnäs-veistokirveen terä oli kovan käytön vuoksi päässyt löystymään. Vanhaan terään, jolla ikää lieneekin noin sata vuotta – ellei jopa enemmänkin – oli vaihdettu uusi varsi 20 vuotta sitten. Koska kaupan varsi oli eräänlainen yleisvarsi, joka oli tarkoitettu nykykirveille, varren päätä joutui sovittamaan tarkasti, jotta se olisi mennyt kirveen silmään. Terä kiinnitettiin varren mukana tulleella kiilalla.

Terä irtosi noin kymmenen vuotta sitten, ja siihen tehtiin koivukalikasta uusi kiila, jolla terä kiinnitettiin. Tämäkin kiinnitys kesti noin kymmenen vuotta.

Uusi kiila tehtiin vanhan kiilan mallin mukaan mutta jätettiin hieman paksummaksi. Kuvassa alla vanha kiila, uusi kiila ja koivusäle, jonka puolikkaasta kiila valmistettiin.

Kiila on lyöty voimalla varren pään rakoon, kuten kiilan pään tyssääntymisestä on havaittavissa. Koska kiila on vanhaa hieman paksumpi ja se upposi hieman edellistä syvempään, kiinnityksen pitäisi olla edellistä kestävämpi.

Kiilan pää on katkaistu.

Valkee-artikkeli Ylioppilaslehdessä

Ylioppilaslehdessä on julkaistu ehkäpä kattavin suomenkielinen artikkeli Valkeen ”uskomattomasta” tarinasta. Kuten niin tässä blogissa kuin Earlight Swindle -sivustollakin on kerrottu, Valkee on ollut yhtä valhetta ja totuuden vääristelyä alusta loppuun.

http://ylioppilaslehti.fi/2014/09/tulkoon-valkeus/

Ikävää vain, että kyseinen lehti ei ole kovin laajalevikkinen ja sitä lukevat lähinnä vain yliopisto-opiskelijat ja -opettajat. Se ei myöskään ole kovin vakavasti otettava lehti, ja siksi useita sen juttuja pidetään jopa opiskelijahuumorina. Lehti muistuttaa paljon City-lehteä, ja tuleepa joistakin jutuista mieleen monet vappujulkaisut.

Mutta ehkäpä kyseinen artikkeli herättää valtamedian mielenkiinnon..?

Savuhormin ja tulisijan nuohoaminen

Kaikki tulisijat ja niiden savuhormit (paitsi kaasukäyttöiset) tulee nuohota säännöllisin välein. Niihin kertyy nokea, jonka määrä riippuu poltettavan puun laadusta ja tulisijasta. Huono veto nopeuttaa nokeentumista, mikä puolestaan huonontaa vetoa entisestään.

Pientalojen hormeja on kahdenlaisia: paikalla tiilistä muurattu ja teollisesti valmistettu. Jälkimmäiset voidaan jakaa kahteen ryhmään valmistusmateriaalin mukaan: ruostumaton teräs ja keraaminen.

Perinteinen tiilihormi on tavallisesti joko puolen kiven tai yhden kiven hormi – käytetyn tulisijan mukaan. Nimi kertoo hormin poikkileikkauksen koon. Tiilihormi on siten muodoltaan neliö tai suorakaide.

Teollisesti valmistettu ja paikan päällä koottava hormi on poikkileikkaukseltaan pyöreä (ympyrä). Tähän ryhmään voidaan lukea saunojen metallirakenteiset savupiiput. Hormin läpimitta määräytyy tulisijan mukaan, ja 175 mm lieneekin tavallisin.

Asetus nuohouksesta määrää, että tulisijat ja savuhormit tulee nuohota, mutta siinä ei sanota, kuka on pätevä tuon työn tekemään. Sen voi toki tehdä itse, jos on osaamista ja sopivat välineet. Usein tosin pelotellaan vakuutuskorvauksen pienentymisellä, jos talo tai mökki on palanut ja käy ilmi, että ammattinuohooja ei puhdistustyön yhteydessä ollut tarkistanut tulisijan ja hormin kuntoa.

Jokaisella nuohoojalla on oma piirinsä, joten mistään kilpailusta tuskin voidaan puhua. Hinnoittelu perustuu nuohousyksiköihin.

Tiilihormin huonous tulee ilmi nuohoustyössä. Koska se on suorakaiteen muotoinen ja nuohousharja on pyöreä, on selvää, että hormin nurkkiin jää alueita, joita ei saada puhdistettua. Teollisesti valmistetun hormin paremmuus tulee tässä esille: pyöreä harja puhdistaa sen täydellisesti.

Nuohouksessa on tarkoituksena poistaa harjalla hormiin kertynyt noki.

Tulisija täytyy myös nuohota, mutta toisinaan kuulee kerrottavan, että jotkin nuohoojat jättävät varaavan takan sivukanavien puhdistamisen tekemättä ja ilmeisestikin jostakin seuraavista syistä: 1) ei osata tehdä sitä, 2) ei tiedetä, että se täytyy tehdä, 3) ei ole sopivaa harjaa tai 4) ei viitsitä tehdä, koska se on niin sotkuista. Huolimattomassa työssä hienojakoinen ja kevyt noki leijailee kaikkialle.

Varaavan takan nuohoamiseen tarvitaan ns. vaijeriharja, joka käsittää joko teräs- tai nailonvaijerin ja sen päässä olevan harjan, joka on tavallisesti nailonia. Harjalla puhdistetaan takan sivukanavat, joiden noettomuus on tärkeää takan tehokkaan lämpenemisen vuoksi. Noki on hyvä eriste, joten nokinen takka lämpenee huonosti ja lämpö menee sananmukaisesti harakoille.

Valkeen lähtölaskenta on alkanut

Valkeen viime tilikauden liikevaihto oli 1,08 milj. euroa. Tappiota Valkee onnistui tekemään 2,92 milj. euroa. Jokaista ansaittua euroa kohti Valkee teki siten kolme euroa tappiota.

Tappiota tuli tosin edelliselläkin tilikaudella mutta vain kymmenesosa viime kauden tappiosta. Liikevaihto oli sentään kaksinkertainen.

Mistä tässä on oikein kysymys? Kun kerran myynti on puolittunut, se tarkoittaa sitä, että korvavaloja on myyty (kappalemääräisesti) viime tilikauden aikana vain puolet edellisen tilikauden myynnistä. Eikä edes uusi malli auttanut mitään.

Ilmeisestikin lähes jokainen ääliö, joka on korvavalon potentiaalinen ostaja, on laitteensa jo ostanut, eikä uusia ostajia juurikaan enää ole.

Jos kehitys jatkuu samanlaisena, tulevan tilikauden myynti tulee jälleen puolittumaan, mutta tappion tuplaamiseen Valkeella ei ole varaa, eikä sen pitäisi olla mahdollistakaan. Lieneekin selvää, että Valkeen toiminnan lakkaaminen on vain ajan kysymys. Sitten kun kassa on tyhjä eikä sinne tule lisää rahaa, toiminnan jatkamiselle ei ole enää mahdollisuuksia.

Hämmästyttävintä tässä on se, että tämä ”Valkee-kusetus” on jatkunut näinkin kauan. Vääristellyt tutkimustulokset ovat uponneet otolliseen maaperään eli edellä kuvattujen ääliöiden mieliin.

Sitten kun Valkee laittaa lapun luukulle, kukaan ei tule kaipaamaan sitä eikä sen korvavaloa. Pari vuotta sitten, joku uumoili Valkeesta uutta Nokia, mutta niin ei käynyt.

Nam!

Eräs keskiaikainen kirkkoisä totesi: ”De gustibus non est disputamdum.” Makuasioista ei pidä kiistellä.

Kun Rooman valtakunta lakkasi olemasta viidennellä vuosisadalla, katolinen kirkko oli ainoa taho, joka piti yllä latinan kieltä. Siitä lähtöisin olevat muut romaaniset kielet, eli italia, joka muistuttaakin lähimmin alkukieltään, ranska, espanja, portugali, retoromania ja romania, kehittyivät omiin suuntiinsa.

Makunsa kullakin, voisi sanoa. Kärpänen ei joko tiedä ”ateriansa” alkuperää tai se ei vain välitä...