Bechuanalandin postimerkkisarja

Bechuanaland, joka oli pitkään Britannian siirtomaa, sai itsehallinnon 1.3.1965 ja itsenäistyi lopulta seuraavana vuonna. Uuden valtion nimeksi tuli Botswana, joka tunnettiin Suomessa aikaisemmin Betšuanamaana.

Eräässä internethuutokaupassa on myynnissä postimerkkisarja, joka julkaistiin itsehallinnon saamisen kunniaksi. Kyseessä näyttää olevan postituore sarja, jonka merkeissä pitäisi siis olla ehyt liimoite.

Erikoista tässä myyntikohteessa on se, että siitä on (neljä tuntia ennen huutokaupan päättymistä) jo tarjottu 7,70 €. Eteläafrikkalaisen postimerkkiluettelon (joka on erään postimerkkikauppiaan myyntihinnasto) hinta kyseiselle sarjalle on R8,00 eli noin 0,80 €.

Huutokaupan hinta on siten kymmenkertainen, mikä on erittäin epätavallista. Luetteloni on tosin vuoden 2002/03-painos, mutta siitä huolimatta postimerkkien arvo ei ole tuosta kovinkaan paljon noussut. Tavallisesti postimerkkien markkinahinta on vain murto-osa niiden luetteloarvosta tai postimerkkikauppiaiden myyntihinnasta. Kohteesta riippuen tuo murto-osa on yleensä 0,2…0,8.

2½ sentin merkistä on tosin olemassa ”virhepainama”, jonka vesileima on peilikuva, ja sen luetteloarvo on noin 20 €. Se on syntynyt siten, että jonkin painoerän painoarkit ovat menneet väärinpäin painokoneeseen, jolloin vesileima näkyy peilikuvana. Koska kohteessa tätä ei ole mainittu, eikä sitä voi havaita kuvasta, virhepainamasta ei voi olla kyse. Tavallisen ja virhepainaman hintaero on 200/1,5 = 133, mistä voidaan päätellä, että noin joka kahdessadas 2½ sentin merkki on virhepainama.

Kuten toisinaan leimattu postimerkki on postituoretta ”arvokkaampi”, niin on myös tässä tapauksessa. Leimatun sarjan hinta on R10,5. Syinä tähän ovat, että 1) kyseisen sarjan myyntimäärä on jäänyt pieneksi ja myymättömät merkit on myyty niiden kelpoisuusajan päätyttyä postimerkkikauppiaille huomattavasti niiden maksuarvoa alhaisemmalla hinnalla, tai 2) suurin osa myydyistä merkeistä on ostettu filatelisista tms. syistä, eikä niitä ollut ollut aikomustakaan käyttää postilähetyksissä.

Hifiharrastus

Oulu-lehti kertoi oululaisesta hifiharrastajasta, joka on sijoittanut laitteisiinsa yli 60 000 euroa. Muutaman metrin mittaiset kaiutinkaapelit maksoivat jo noin 26 000 euroa.

Koska artikkelissa ei kerrota mitään äänilähteistä ja laitteita ohjataan tietokoneella, mieleen hiipii kalvava epäilys siitä, että äänilähde onkin tietokone itse, eli musiikki tulee huonolaatuisista mp3-tiedostoista. Jos näin on, investointi 60 000 euron laitteisiin on ollut turha. Oletettavasti äänilähde on cd-soitin, joka sekään ei tosin ole kaikkien hifistien mieleen, koska (heidän mielestään) digitalisointi vääristää ääntä ja tekee siitä jollakin tavalla luonnottoman kuuloista.

Jos kyseisen hifiharrastaja soittaisi cd-levyjä, eikö silloin voisi olettaa, että artikkelin kuvissa näkyisi cd-levyjä? Artikkelin neljässä kuvassa ei näy AINOATAKAAN cd-levyä, joten aikaisempi olettamus mp3-tiedostojen käytöstä lieneekin sitten oikea. Sanottakoon tässä selvyyden vuoksi, että kukaan itseään kunnioittava tosihifisti ei mp3-tiedostoja kuuntele.

Hifilaitteissa on kovat katteet, ja luultavasti 26 000 euron kaiutinkaapelit myyneen yrityksen kate verottomasta kaupasta on noin 50 prosenttia eli yli 10 000 euroa muutaman metrin mittaisesta kupari/kultajohdosta. Kate laitteiston muissakin osissa on lähes yhtä suuri.

Erittäin kalliiden kaiutinkaapeleiden käyttö perustuu siihen (harha)luuloon, että kullattuja kaapeleita käytettäessä saavutettaisiin parempi ja luonnollisempi äänentoisto. Tässä taitaa kuitenkin olla taistalla lumevaikutus, eli koska hifisti kuvittelee (ja toivoo), että kallis kaapeli kuulostaa paremmalta, se kuulostaakin sitten myös – ja varsinkin silloin, kun kauppa on jo tehty ja kalliit kaapelit ovat osa omaa hifijärjestelmää. ”Täytyyhän 26 000 euron kaapeleiden kuulostaa paremmalta kuin muutaman euron kaapelit!”

Monet hifilehdet ovat järjestäneet sokkotestejä kalliiden ja tavallisten kaiutinkaapeleiden välillä, ja useimpien testien tulos on ollut se, että (kuultavia) eroja niiden välillä ei juurikaan ole.

Onkohan tässä mitään järkeä? 60 000 euron laitteet lojuvat lattialla. Olisikohan sitten niin, että budjetista ei enää riittänyt rahaa laitetelineeseen..?

Kuuntelutila ei kuvien perusteelta vaikuta ideaaliselta musiikin kuunteluun eikä varmastikaan 60 000 euron laitteilla. Seinissä näyttää olevan muutama vaimennuslevy, mutta kokonaisuudessaan kuuntelutilan akustiikka on liian kova, eli siinä on paljon kovia, ääntä heijastavia pintoja, jotka lisäävät kaikua ja pahimmillaan puurouttavat äänen.

Voisikin sanoa, että 60 000 euron laitteet menevät hukkaan kyseisessä kuuntelutilassa ja soitettaessa mp3-tiedostoja. Jos 26 000 euron kaiutinkaapelit vaihdettaisiin muutaman euron hintaisiin kaapeleihin, suurin osa kuuntelijoista ei huomaisi mitään eroa äänenlaadussa.

Mutta onhan järjestelmässä paljon hyvääkin: kaiuttimet ja vahvistin.

Postimerkkiväärennös

Postimerkkejä on menneinä aikoina väärennetty. Sitä on tavallisesti tehty kahdesta syystä: 1) postituskelpoisten merkkien valmistaminen ja 2) filateelinen väärentäminen.

Postituskelpoisten merkkien väärentämistä on tehty silloin, kun kyseinen merkki on vielä ollut käypä, ja niiden valmistamiseen on voitu jopa käyttää alkuperäisiä painolaattoja, jolloin niiden erottaminen ”aidoista” voi olla vaikeaa tai peräti mahdotonta. Ainoat erot aitoihin merkkeihin luvaton valmistamisen lisäksi ovat mahdollisesti hieman erilainen painoväri ja paperilaatu. Tämä on verrattavissa rahanväärentämiseen, vaikkakin taloudellinen hyöty on saattanut jäädä melko pieneksi.

Filateelisen väärentämisen ainoa tarkoitus on filatelistien hämääminen valmistamalla näille harvinaisten merkkien ”näköispainoksia”. Tiettävästi suurin osa niistä on saatu tunnistettua. Tässä toiminnassa on voitu saavuttaa suuri taloudellinen hyöty.

Alla olevassa kuvassa näkyy kaksi Etelä-Afrikan Transvaalin postimerkkiä, joista toinen on väärennös. 1 shillingin kellanvihreä merkki on aito, ja sitä on valmistettu vuosina 1869, 1875 ja 1876. 6 pennyn sininen merkki on sitä vastoin väärennös, ja se yrittää jäljitellä vuonna 1874 painettua aitoa merkkiä.

 

Aidossa merkissä nauhan yläreuna (lähes) koskettaa D-kirjainta,

kun taas väärennöksessä siinä on selvä väli.

Danske Bank

Danske Bank (ent. Sampo Pankki, ent. Leonia ja ent. Postipankki) käyttää Java-ohjelmistoa verkkopankissaan. Jokin aika sitten havaittiin, että siinä oli vakava tietoturva-aukko, jota hyväksikäyttämällä hakkeri olisi voinut kaapata tietokoneen itselleen. Edellinen päivitys oli noin puoli vuotta sitten, joten hakkereilla on ollut tuon verran aikaa ”kaapata” koneita edellyttäen, että he olivat tietoisia tästä haavoittuvuudesta.

Kun tämä tuli tietoturvariski tuli ilmi, Windows blokkasi Javan toiminnan, minkä jälkeen Danske Bankin verkkopankkia ei voinut käyttää. Danske Bank ”hyvänä” Postipankin perillisenä kertoo sivullaan tästä haavoittuvuudesta ja antaa ”neuvoja”, miten Java-päivityksen voi tehdä.

Seuraamalla linkkiä päätyy sivulle, jossa ei kuitenkaan kerrota mitään, miten päivitys tulisi tehdä. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään yllättävää, koska kyseessä on Postipankin suoraan aleneva ”jälkeläinen”. Menneinä vuosina Postipankki ja Leonia olivat valtio-omisteisina pankkeja, joihin mentiin ”työhön”, koska muualle eivät rahkeet (osaaaminen) riittäneet – hieman samaan tapaan kuin että mentiin (ja mennään edelleenkin) valtiolle työhön, koska oma kompetenssi ei yksityisellä sektorilla riittänyt. Ne olivat pankkeja, joissa yksinkertaisenkin asian hoitaminen saattoi tuottaa suunnattomia vaikeuksia.

Viiden tähden sudoku

Forum24-lehdessä julkaistavat Arto Inkalan viiden tähden sudokut ovat perinteisesti olleet melko haastavia. Monet osaavat täyttää alla olevan (10.1.2013 julkaistun) sudokun niin pitkälle, että noin 25 prosenttia numeroista enää puuttuu, mutta siihen sen ratkaiseminen taitaa useimmilla sitten jäädäkin.

Ympyröity kolmonen on ratkaiseva tekijä sudokun saattamiseksi loppuun. Jos sen keksii, loppu onkin sitten melko helppoa.

Suomen presidentti

Joku on havainnut, että Google-kääntäjän historiantuntemus ei ole ihan kohdallaan. Sanoista ”Suomen presidentti, Sauli Niinistö” Google tarjoaa englanninkielistä käännöstä ”Finnish President, Boris Yeltsin”, kuten kuvasta voidaan havaita. 

http://translate.google.fi/?hl=fi&tab=wT#fi/en/Suomen%20presidentti%2C%20Sauli%20Niinist%C3%B6

”Olut- ja viiniharrastajat”

Alkoholismia käsiteltiin jo vanhemmassa kirjoituksessa, mutta koska monet radiokanavat mainostavat sitkeästi apuaalkoholismiin.fi-sivustoa erilaisilla mainoksilla ja tämä aihe on niin koominen, aiheeseen on jälleen syytä palata.

Viime vuosina alan ”harrastaminen” on yleistynyt, ja sen vuoksi puhutaan hienommin ”viiniharrastuksesta” tai ”olutharrastuksesta”. Muuttamalla juominen ”harrastukseksi” halutaan ikäänkuin ottaa etäisyyttä muihin runsaasti alkoholia kuluttaviin, mutta se on vain itsensä pettämistä, ja siihen uskoo vain ”harrastaja” itse. Muut ovat alkoholisteja tai juoppoja, mutta hän on vain ”harrastaja”. Oulussa toimii Oulun Olutseura

http://www.oulunolutseura.fi/

ja Viiniseura Oulun Munskänkarna

http://www.munskankarna.org/oulu/index.html

Jotta kehitys olisi looginen, vielä pitäisi perustaa alkoholiseura tai kansanomaisemmin viinaseura. Nämä olisivat sitten ”alkoholiharrastajia” tai ”viinaharrastajia”, ja he keskittyisivät ”harrastuksessaan” Alkon myymiin, yli 17 tilavuusprosenttia alkoholia sisältäviin tuotteisiin. Seuran nimi olisi Oulun Viinaseura, ja seuran motoksi (tunnuslauseeksi) sopisi ”Koskenkorva is king” tai lyhyemmin ”Kossu is king”. Seuran logo voisi yksinkertaisesti olla tyylitelmä merkeistä ”17+”, joka kuvaisi sitä, että jäsenille kelpaavat vain väkevät. Seuran tunnuslaulu olisi Irwinin ”Alko pistää pulloon”, ja sanat ”Tämä koura tarttuu vain Alkon oven kahvaan” kuvaisi seuran ideologiaa täydellisesti.

Viini- ja olutharrastajat luulevat muka tietävänsä kaiken ”harrastuksestaan” ja olevansa alan ammattilaisia, mutta todelliset ammattilaiset löytyvät alan miesten – ja miksi ei myös naisten – keskuudesta. Rähjäinen baari on paikka, josta löydät todellisen olutharrastajan. Hänellä on vuosikymmenten kokemus ”harrastuksestaan”.

Hän ei hienostele oluttuntemuksellaan, eikä hän voi esitellä kotoaan löytyvää laajaa tuontiolutvalikoimaa, mutta hänen kotoaan löytyy sitä vastoin suuri määrä kotimaisten olutlaatujen tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Hän tietää, että olutlaadusta riippumatta ne kaikki sisältävät tietyn määrän – tavallisesti 4,7 % – etyylialkoholia, joka riittävästi annosteltuna menee nuppiin – ja sehän se on tämän ”harrastuksen” ainoa tarkoitus. Hän ei myöskään ole nirso oluen tarjoilulämpötilan suhteen, vaan hänelle maistuu aina olut niin taskulämpimänä kuin ulkona osittain jäätymään päässeenäkin.

Todellista viiniharrastajaa et löydä hienosta ravintolasta tai viiniseurasta, jotka ovat vain teeskenteleviä aloittelijoita varten. Todellisen viiniharrastajan löydät – niin, mistäpä muualtakaan kuin – alan ”todellisten harrastajien” keskuudesta. Tavallisesti he istuskelevat puistoissa, rannoilla ja kaikkialla, missä dokut tapaavat nyt olla. Heillä on pitkä kokemus ”viiniharrastuksesta”, vaikkakin heidän tuntemansa viinivalikoiman laajuus ei nyt päätä huimaakaan. He ostavat aina mahdollisimman halpaa viiniä, joiden tavallisimpia kauppanimiä ovat Sorbus, Vinetto ja Carillo.

Jäsenyys olut- ja viiniseuroissa on vain eräänlainen orientoitumisvaihe kehityksessä ”todelliseksi alan harrastajaksi”. Se tarjoaa nimittäin siistimmän tavan syventää ”alan” osaamista, ja niinpä lopulta moni löytääkin itsensä alan ammattilaisten joukosta joko olutbaarissa ja nuotiotulilla muiden deekujen seurassa.

Esiintyminen julkisuudessa joko olut- tai viiniharrastajana on kuin sanoisi: ”Katsokaa, minusta tulee isona alkoholisti!”

Viini- ja olutharrastaminen on helppoa. Päinvastoin kuin monissa muissa harrastuksissa siinä ei tarvita mitään kallista oheisrekvisiittaa. Viini- ja olutharrastajalle riittää vain pullonavaaja ja sopiva lasi. Ja mikä parasta: sitä voi harrastaa lähes kaikkialla ja yksin tai suuremmassa porukassa. Nykyajan asenteet ja moraali ovat muuttuneet niin paljon, että näitä ”harrastajia” ei katsota enää paheksuvasti, vaikka vielä muutama vuosikymmen taaksepäin tuomio olisi ollut jyrkkä: juoppo.

Tärppi-liitteen lakkauttaminen

Viikko sitten Kaleva ilmoitti, että tv-ohjelmat sisältävän Tärppi-liitteen tekeminen loppuu vuoden vaihteessa. Lehden mukana tullut liite oli siten viimeinen.

Päätoimittajan kirjoittamassa artikkelissa haluttiin kuitenkin kysyä tilaajien mielipidettä asiasta, mutta koska päätös lakkauttamisesta oli jo tehty, tällainen kysely jo tehdy lakkauttamispäätöksen jälkeen tuntuu hieman oudolta. Kysely olisi pitänyt tehdä ennen lakkauttamista, ja sen perusteella tehdä sitten tarvittavat toimenpiteet.

tarppi@kaleva.fi

www.kaleva.fi/palaute

Koska kyse lieneekin vain rahasta, lakkauttamispäätöksen perusteluiksi Mantila oli hämäävästi keksinyt tukun syitä, eli kun kerran tv-ohjelmatiedot voi löytää monesta muustakin paikasta, Kalevan ei tarvitse sitä enää tehdä. Kaleva ei siis halunnut myöntää, että kyse oli vain rahasta. Viikottaisen tv-ohjelmaliitteen lakkauttaminen on hieman sama asia kuin jos Kaleva sanoisi tilaajilleen, että älkää lukeko enää Kalevaa, vaan lukekaa sen sijaan Kainuun Sanomia (tai maksuttomia nettilehtiä), koska samat uutiset löytyvät sieltäkin.

Saman logiikan mukaisesti Kaleva voisi lopettaa mainosten julkaisemisen, koska samat mainokset ovat löydettävissä ilmoittajien nettisivuilta. Mutta sehän ei nyt käy, koska se tuo rahaa lehdelle. Tärppi-liite on toimituksen (kustantajan) mielestä vain menoerä ja saa sen vuoksi mennä.

Monille lehden tilaajille tv-ohjelmatietojen löytäminen lehden mukana tulevasta liitteestä lieneekin vaivattominta, ja sen vuoksi liitteen lakkauttaminen ei ole varmastikaan näiden tilaajien mieleen. Kaikki eivät myöskään käytä älypuhelinta ja kokevat niin sen kuin tietokoneen käytönkin hankalaksi tavaksi etsiä tulevia ohjelmatietoja.

Tallentavien digiboksien ollessa nykyisin yleisiä moni tekee ajastukset jopa useita päiviä etukäteen, ja sen tekeminen onnistuu (helposti) vain paperisen ohjelmalehden avulla. Digiboksin epg-oppaan käyttäminen ohjelmien etsimiseen on (boksityypin mukaan) joko hankalaa tai erittäin hankalaa, vaikkakin juuri samaista epg-opasta täytyy käyttää ajastuksia tehtäessä.

Rockin' around the Christmas tree

 

Pysäköintiä parhaimmillaan oululaisittain

Joku oululainen on keksinyt omaperäisen pysäköintitavan. Vai olisiko hän vain keksinyt helpon tavan vaihtaa renkaat autoon?

Pysäköintitavan ironisuutta lisää se, että se on tehty kallioparkin Hallituskadun ajoluiskan työmaan kohdalle, jossa kaupunki kehuu suurella kyltillä kallioparkin tulevan tarjoamaan ”PYSÄKÖINTIÄ PARHAIMMILLAAN”.

Auton rekisteritunnus olisi tietenkin pitänyt jättää näkyviin, jotta kaupunkilaiset voisivat jatkossakin tunnistaa tämän älypään ja ehkäpä myös varoa häntä...