Peilistä katseleva seurapiirirouva on se haavekuva, joka alkoholisti toivoo ja uskoo olevansa. Se on kuva, jonka hän haluaa näyttää myös muille. (Lehden kuvateksti)Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla arvostella tai ivata Minnesota-hoitoa, koska kirjoittajalla ei ole eikä tule koskaan olemaankaan minkäänlaista kokemusta siitä tai mistään muustakaan alkoholin käyttöön liittyvästä asiasta, vaan vain pilkata alkoholisteja, noita säälittäviä, myötätuntoa kaipaavia ja ”väärinymmärrettyjä” reppanoita, jotka ovat – vaikka se tuntuukin heistä itsestään aivan uskomattomalta – itse syypäitä omaan tilaansa. Kukaan ei ole koskaan pakottanut heitä juomaan.
Asylumin sivulla on mielenkiintoista tekstiä: ”Alkoholismi on parantumaton, mutta hoidettavissa oleva sairaus. Alkoholisti ei koskaan kykene palaamaan "sosialiseen" alkoholinkäyttöön. Tämä on peruuttamatonta, fysiologisista, psyykkisistä ja tunneperäisistä syistä johtuvaa. Alkoholismisairaus pysyy piilevänä elämän loppuun saakka ja puhkeaa uudelleen vähäisimmästäkin määrästä keskushermostoon vaikuttavaa päidettä.”
Eihän sitä sitten sanotakaan turhaan, että kerran juoppo on aina juoppo...
Minnesota-hoitoon kuuluu neljän viikon intensiivijakso Lapuan asylumissa ja sen jälkeinen 48 viikon jatkohoito valituilla paikkakunnilla, mm. Oulussa. Alkoholistin on siis varattava vuosi aikaa elämästään ”eheytymiseen” tavalliseksi ja (huom!) raittiiksi kansalaiseksi. Pullon korkki on myös muistettava pitää visusti kiinni, ellei sitten halua kokea kaikkea uudelleen.Asylumin sivulla kerrotaan myös: ”Minnesota-hoito on hoitomenetelmä, joka on kehitetty USA:ssa Minnesotan osavaltiossa 40-luvun lopulla Willmarin valtionsairaalassa.”
Kas kummaa, mutta Lapuan asylum ei kerro, että Willmar State Hospitalin toinen nimi oli Willmar State Asylum eli Willmarin valtionmielisairaala. Hoitolaitos lakkautettiin ja toiminnot siirrettiin muualle 1969.
Alkoholismia on käsitelty myös kirjallisuudessa ja elokuvassa. Tunnetuimmat romaanit on siirretty valkokankaalle, ja siksi onkin luontevampaa viitata niihin elokuvien yhteydessä. Koska aihe on mikä on, ohjaajien ja tuottajien on vaikea käsitellä aihetta muutoin kuin sarkastisesti, ja niinpä useimpia elokuvia onkin sitten vaikea katsoa nauramatta.
Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (The lost weekend) vuodelta 1945 perustuu Charles B. Jacksonin samannimiseen romaaniin, joka kertoo alkoholistin tapahtumantäyteisestä viikonlopusta. Siinä kuvataan alkoholistin kaikki mahdolliset tunnetilat. Elokuva voitti parhaimman elokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Elokuva on todella lystikäs katsottava. Romaani alkaa muistaakseni sanoin ”Hänen sydämensä barometri ennusti myrskyä”, mikä enteili edessä olevaa ”vauhdikasta” viikonloppua.
Blake Edwardsin Viinin ja ruusujen aika vuodelta 1962 kertoo Jack Lemmonin esittämästä PR-miehestä, joka pääsee työssään alkoholin makuun (suomalaiskansalliseen tyyliin ”juodaan nyt, kun kerran ilmaista viinaa on tarjolla”). Hän avioituu Lee Remickin esittämän raittiin henkilön kanssa ja vetää tämän mukaan alkoholin maailmaan. Pariskunnan todettua epätoivoisen tilanteensa nainen onnistuu raitistumaan, mutta mies hetken raitistumisen jälkeen retkahtaa jälleen. Riemastuttavinta elokuvassa on lopun kohtaus, jossa Lemmon etsii epätoivoisesti appiukkonsa kasvihuoneesta sinne jemmaamaansa viinapulloa.
Jack Vitikan Mies tältä tähdeltä (1958) kertoo perheellisestä toimistovirkailijasta, joka pitkäksi venähtäneen viikonloppujuopottelun vuoksi saa potkut työpaikastaan, ja siitä alkaa alamäki. Mies hakeutuu hoitoon ja erilaisten vastoinkäymisten jälkeen pääsee eroon alkoholista. Elokuvalla halutaan selvästikin kertoa, että alkoholismista voi parantua (jos niin vain haluaa).
Tunnetuin kotimainen alkoholin väärinkäyttöä käsittelevä elokuva lieneekin Matti Kassilan Elokuu vuodelta 1956 (jos sitä oikeaa sitten edes on..?). Siinä kanavanvartija Viktor Sundvall viettää viimeistä päiväänsä vieraan tuoman alkoholipullon seurassa. Joitakin Sundvallin hilpeää nuoruutta kuvaavia takaumia lukuunottamatta elokuva kertoo vain yhdestä elokuun vuorokaudesta. Kirjailija Sillanpäällä lieneekin ollut omia ”henkilökohtaisia ongelmia”, ja sen tähden hän pystyi rakentamaan kanavanvartija Sundvallista hyvin todentuntuisen alkoholistin kuvan. Tuskinpa kukaan muu kuin Toivo Mäkelä olisi ollut sopivampi pääosaan.
Jännityksen mestariksi usein kutsuttu elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock on myöskin käsitellyt alkoholismia tv-sarjoissaan. Alfred Hitchcock esittää -sarjan jakso ”Never again” (1956) kertoo naisalkoholistista ja tämän kohtalokkaasta teosta viimeisen retkahtamisen jälkeen. Jakso alkaa siitä, kun Phyllis Thaxterin esittämä nainen herää ”huonossa kunnossa” ja havaitsee olevansa jonkinlaisessa sairaalassa. Hitaasti edellisen illan tapahtumat alkavat palautua naisen mieleen, ja lopulta myös selviää naisen olinpaikka, joka on vankilasairaala, ja miksi hän on siellä.
”Hitch” palasi aiheeseen myöhemmässä Alfred Hitchcockin tunti -sarjassa, jonka jaksossa Hangover (1962) Tony Randallin esittämällä mainosmiehellä korkki pääsee irtoamaan pullosta, ja hän pitää tärkeän esitelmän juovuksissa. Loppupäivä ja -ilta kuluu samoissa kosteissa merkeissä. Myös tässäkin tarinassa päähenkilö tekee kohtalokkaan teon, joka paljastuu jakson lopussa niin päähenkilölle itselleen kuin katsojille. Hitchcock kertoo omassa loppukommentissaan sarkastisesti alkoholin vaaroista.
On toki olemassa muitakin alan elokuvia, mutta ne eivät yllä syvällisyydessään ja humoristisuudessaan edellä esitettyjen tasolle. Nämä ovat erittäin hyvä johdanto jokaiselle, joka ”haaveilee” alkoholistin elämästä.
Kännissä olet cool... vai miten se sanonta oikein meni..?
Raja ns. kohtuukäyttäjän ja alkoholistin välillä on kuin veteen piirretty viiva, eli se on hyvin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Tietty käyttömäärä viikossa voi olla yhdellä ”vain kohtuukäyttöä”, kun taas toisella se on jo alkoholismia.
Vanha totuus taitaa olla se, että ensimmäinen korkattu keskiolutpullo on potentiaalinen tie alkoholismiin.
Tässäpä on opettavainen ja varoittava tositarina:
Tarjan tarina
Artikkelin mukaan Tarja haki ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin ”apua” alkoholista. 30 vuoden etanolikuuri ei näyttänyt sittenkään tuovan pysyvää paranemista, koska artikkelin mukaan: ”Paniikkihäiriöön Tarja syö edelleen lääkkeitä. Hän käy myös viikoittain terapiassa.”
Ehkäpä psykiatrisesta konsultaatiosta olisi (jo 30 vuotta sitten) ollut enemmän apua kuin Alko Oy:n myymistä ”lääkkeistä”.
Alkoholin hinta on EU- ja muista syistä laskenut siitä, mitä se oli aikaisemmin, mutta siitä huolimatta se on kallista. Jos käyttää 30 vuotta alkoholia runsaanpuoleisesti, siihen on täytynyt kulua paljon rahaa, josta suurin osa on ohjautunut veroina valtiolle. Vaikka alkoholisti onkin käyttänyt tai käyttää paljon yhteiskunnan terveys- ym. palveluita, hän on ikään kuin jo maksanut niistä.
Olisikin mielenkiintoista kuulla kymmeniä vuosia ”harrastuksensa” parissa olleelta alholistilta, kannattiko se. Olisiko nuo vuosikymmenet voinut viettää eri tavalla ilman ylimmässä kuvassa mainittuja alkoholistin tyypillisiä tunnetiloja?
Surullisen mustavalkoinen ja empatiakyvytön teksti. Toivotaan, että edes puoliksi huumorilla.
VastaaPoista