Kirpputorit

Kaupungissa toimii useita kirpputoreja, joiden idea on tarjota myyntipaikka ylimääräiselle tavaralle (lue: rojulle), jota ei enää tarvitse. Yhden myyntipaikan hinta lieneekin noin parikymmentä euroa yhdeltä viikolta.

Myyntipaikkojen layout vaihtelee. Jotkin niistä käsittävät vain pöytätason, joita on vielä kahdessa kerroksessa kahdelle eri myyjälle. Toisiin niistä kuuluu myös vaatetanko. Niiden hinnat voivat vaihdella koon ja layoutin mukaan.

Homma toimii seuraavasti: myyjä varaa viikon (tai pidemmän ajan) itselleen ja varatun ajan alkaessa hinnoittelee ja asettelee tavaransa esille myyntipaikkaansa. Myyntipaikan numeron merkitseminen tuotteisiin on tietenkin tärkeää, koska se on ainoa keino saada maksu myydyistä tuotteista.

Sitten kun viikko on kulunut, myyjä noutaa pois myymättömät tavaransa (jotka ovat tavallisesti samat kuin myyntiin asetetut eli mitään ei ole ostettu) ja tekee tilin kirpputoria hallinnoivan yrittäjän kanssa. Useimmat myyjät saavat sitten havaita karvaan totuuden: sen sijaan, että hän olisi tienannut rahaa myydyistä tuotteista ja vielä niin, että se olisi riittänyt kattamaan paikan vuokran ja tuottanut vähän ylimääräistäkin, käykin niin, että hän joutuu maksamaan lähes koko vuokran ja lisäksi havaitsee, että vähänkin arvokkaampi (käyttökelpoisempi) tavara on varastettu. Nettovaikutus on se, että hän kaiken vaivan lisäksi hävisi vielä rahaa ja menetti varkaille joitakin tuotteita, jos niillä nyt sitten oli mitään rahallista tai muutakaan arvoa.

Joillakin kirpputoreilla on myynnissä suunnaton määrä vaatteita. Muutama pesemätön vaate ei vielä haise miltään tai kovinkaan kauas, mutta kun tuollaisia vaatteita on satoja ja taas satoja, niiden kollektiivinen yhteishaju on kauhea ja luotaantyöntävä.

Monilla myyjillä hinnoittelu ei ole tästä maailmasta, koska pyydettävä hinta ei ole missään suhteessa tavaran arvoon. Käytetystä (ja huonokuntoisesta) tavarasta pyydetään samaa hintaa, jolla tuotteen tai vastaavan voi ostaa kaupasta.

Ainoa voittaja kirpputorimyynnissä onkin kirpputoriyrittäjä, joka saa vuorenvarmasti vuokransa katsomatta siihen, mikä oli yksittäisten myyjien myynti. Useimpien myyjien tavara on laadultaan sellaista, että sen oikea osoite olisi kaatopaikka, mikä onkin syynä siihen, että se ei käy kaupaksi. Arvokkaampi tavara todennäköisesti varastetaan tai sen hintalappu vaihdetaan halvemmasta tuotteesta. Kirpputoriyrittäjällä ei nimittäin ole mitään vastuuta myyjien myyntiin asettamasta tavarasta. Joissakin paikoissa varkaudet vain uhataan ilmoittaa poliisille, mikä kertoo selvästi siitä, että näpistely on niissä suuri ongelma.

Myytäviä tavaroita ei ole millään tavalla suojattu varastamista vastaan, mikä tekee varsinkin pienempien tavaroiden varastamisen hyvin helpoksi. Ammattilainen hallitsee näpistämisen vaikka myymälävartijan silmien edessä, jos paikassa sattuu vartijaa olemaan.

Neuvo myyntipaikan vuokraamista harkitsevalle: jos myytäväksi aiottu tavara on rojua ja roinaa, sitä on turha yrittää myydä kenellekään, vaan se kannattaa sijoittaa sekajätteisiin tai toimittaa suoraan kaatopaikalle. Arvokkaampi tavara kannattaa myydä internethuutokaupoissa, joissa tosin niissäkin suurin osa myytävästä tavarasta on enemmän tai vähemmän hyödytöntä rojua, jota kukaan ei halua tai tarvitse. Mutta jos joku erehtyy ostamaan jotakin, maksun saaminen on ainakin varmaa.

Myyjän motiivin pitäisi olla se, että hän pääsee itselleen tarpeettomasta tavarasta eroon hyödyllisellä tavalla (eli tavara pääsee ”uusiokäyttöön”) ja ehkä ansaitsee siinä samalla hieman rahaa. Mitä pienempi on tuotteen hinta, sitä todennäköisemmin sen joku ostaa. Tämä on tuttua tavallisista kaupoista, joissa mikä tahansa jäännöstavarakin menee ennen pitkää kaupaksi, kun hintaa on laskettu riittävän monta kertaa.

Jos tavarasta pitää saada mahdollisimman paljon rahaa, kirpputori on siihen väärä paikka, koska viikko on liian lyhyt aika tavoittaa potentiaaliset ostajat.

Joillakin suurilla kirpputoreilla myyntipaikkoja voi olla jopa satoja. Vuodessa on 52 viikkoa, ja jos yksi myyntipaikka on jatkuvassa käytössä koko vuoden, se tuottaa 20 euron viikkohinnalla 1040 euroa. Jos myyntipaikkoja on 100, teoreettinen maksimituotto on 104.000 euroa vuodessa. 200 paikkaa tuo 208.000 euroa jne.

Edellä lasketusta havaitaan, että se on erittäin tuottoisaa liiketoimintaa, jossa ei ole juuri minkäänlaista riskiä. Yrittäjän täytyy vain maksaa myyntitilan vuokra ja palkka mahdolliselle apulaiselle. Myyntitilan sisustukseen ei tarvitse juurikaan investoida: myyntipaikat rakennetaan mahdollisimman edullisesti, ehkäpä vain raaka-laudasta, niin kuin eräässä paikassa näkyy tehdyn. Jos kirpputori on suosittu (eli myyjiä on paljon mutta mynnillä ei niinkään ole väliä), kirppitoriyrittäjä pääsee hyville ansioille vähällä ja helpolla työllä.

Käytännössä mikään myyntipaikka ei ole vuokrattuna 52 viikkoa vuodessa eivätkä kaikki paikat ole käytössä samanaikaisesti, mikä pudottaa jonkin verran teoreettista maksimituottoa.

Koska kirpputoritoiminta tarjoaa mahdollisuuden helppoihin ja hyviin ansioihin, kaupunkiin on syntynyt suuri määrä kirpputoreja. Koska ilmiö on suhteellisen uusi, liiketoimintaa uhkaava ongelma ei vielä ole ehtinyt ilmetä. Ongelman nimi on asiakaspula. Ne myyjät, jotka tekivät tappiota yritettyään myydä ylimääräisiä tavaroitaan, tuskin yrittävät enää toista kertaa. Koska kirpputoreja on niin paljon ja harva kokeilee myymistä toista kertaa, kaupungista loppuvat jossakin vaiheessa asiakkaat (myyjät).

Nimen ”kirpputori” pitäisi jo kertoa, että niissä ei myydä tai niistä ei voi ostaa mitään arvotavaraa. Kirppitori tarjoaakin kierrätyshenkisen vaihtoehdon itselle hyödyttömäksi muodostuneelle tavaralle kaatopaikan sijaan. Myytävien tavaroiden pitäisi olla laadultaan sellaisia, että vaikka ne varastetaan, se ei harmita.