Kirpputorit

Kaupungissa toimii useita kirpputoreja, joiden idea on tarjota myyntipaikka ylimääräiselle tavaralle (lue: rojulle), jota ei enää tarvitse. Yhden myyntipaikan hinta lieneekin noin parikymmentä euroa yhdeltä viikolta.

Myyntipaikkojen layout vaihtelee. Jotkin niistä käsittävät vain pöytätason, joita on vielä kahdessa kerroksessa kahdelle eri myyjälle. Toisiin niistä kuuluu myös vaatetanko. Niiden hinnat voivat vaihdella koon ja layoutin mukaan.

Homma toimii seuraavasti: myyjä varaa viikon (tai pidemmän ajan) itselleen ja varatun ajan alkaessa hinnoittelee ja asettelee tavaransa esille myyntipaikkaansa. Myyntipaikan numeron merkitseminen tuotteisiin on tietenkin tärkeää, koska se on ainoa keino saada maksu myydyistä tuotteista.

Sitten kun viikko on kulunut, myyjä noutaa pois myymättömät tavaransa (jotka ovat tavallisesti samat kuin myyntiin asetetut eli mitään ei ole ostettu) ja tekee tilin kirpputoria hallinnoivan yrittäjän kanssa. Useimmat myyjät saavat sitten havaita karvaan totuuden: sen sijaan, että hän olisi tienannut rahaa myydyistä tuotteista ja vielä niin, että se olisi riittänyt kattamaan paikan vuokran ja tuottanut vähän ylimääräistäkin, käykin niin, että hän joutuu maksamaan lähes koko vuokran ja lisäksi havaitsee, että vähänkin arvokkaampi (käyttökelpoisempi) tavara on varastettu. Nettovaikutus on se, että hän kaiken vaivan lisäksi hävisi vielä rahaa ja menetti varkaille joitakin tuotteita, jos niillä nyt sitten oli mitään rahallista tai muutakaan arvoa.

Joillakin kirpputoreilla on myynnissä suunnaton määrä vaatteita. Muutama pesemätön vaate ei vielä haise miltään tai kovinkaan kauas, mutta kun tuollaisia vaatteita on satoja ja taas satoja, niiden kollektiivinen yhteishaju on kauhea ja luotaantyöntävä.

Monilla myyjillä hinnoittelu ei ole tästä maailmasta, koska pyydettävä hinta ei ole missään suhteessa tavaran arvoon. Käytetystä (ja huonokuntoisesta) tavarasta pyydetään samaa hintaa, jolla tuotteen tai vastaavan voi ostaa kaupasta.

Ainoa voittaja kirpputorimyynnissä onkin kirpputoriyrittäjä, joka saa vuorenvarmasti vuokransa katsomatta siihen, mikä oli yksittäisten myyjien myynti. Useimpien myyjien tavara on laadultaan sellaista, että sen oikea osoite olisi kaatopaikka, mikä onkin syynä siihen, että se ei käy kaupaksi. Arvokkaampi tavara todennäköisesti varastetaan tai sen hintalappu vaihdetaan halvemmasta tuotteesta. Kirpputoriyrittäjällä ei nimittäin ole mitään vastuuta myyjien myyntiin asettamasta tavarasta. Joissakin paikoissa varkaudet vain uhataan ilmoittaa poliisille, mikä kertoo selvästi siitä, että näpistely on niissä suuri ongelma.

Myytäviä tavaroita ei ole millään tavalla suojattu varastamista vastaan, mikä tekee varsinkin pienempien tavaroiden varastamisen hyvin helpoksi. Ammattilainen hallitsee näpistämisen vaikka myymälävartijan silmien edessä, jos paikassa sattuu vartijaa olemaan.

Neuvo myyntipaikan vuokraamista harkitsevalle: jos myytäväksi aiottu tavara on rojua ja roinaa, sitä on turha yrittää myydä kenellekään, vaan se kannattaa sijoittaa sekajätteisiin tai toimittaa suoraan kaatopaikalle. Arvokkaampi tavara kannattaa myydä internethuutokaupoissa, joissa tosin niissäkin suurin osa myytävästä tavarasta on enemmän tai vähemmän hyödytöntä rojua, jota kukaan ei halua tai tarvitse. Mutta jos joku erehtyy ostamaan jotakin, maksun saaminen on ainakin varmaa.

Myyjän motiivin pitäisi olla se, että hän pääsee itselleen tarpeettomasta tavarasta eroon hyödyllisellä tavalla (eli tavara pääsee ”uusiokäyttöön”) ja ehkä ansaitsee siinä samalla hieman rahaa. Mitä pienempi on tuotteen hinta, sitä todennäköisemmin sen joku ostaa. Tämä on tuttua tavallisista kaupoista, joissa mikä tahansa jäännöstavarakin menee ennen pitkää kaupaksi, kun hintaa on laskettu riittävän monta kertaa.

Jos tavarasta pitää saada mahdollisimman paljon rahaa, kirpputori on siihen väärä paikka, koska viikko on liian lyhyt aika tavoittaa potentiaaliset ostajat.

Joillakin suurilla kirpputoreilla myyntipaikkoja voi olla jopa satoja. Vuodessa on 52 viikkoa, ja jos yksi myyntipaikka on jatkuvassa käytössä koko vuoden, se tuottaa 20 euron viikkohinnalla 1040 euroa. Jos myyntipaikkoja on 100, teoreettinen maksimituotto on 104.000 euroa vuodessa. 200 paikkaa tuo 208.000 euroa jne.

Edellä lasketusta havaitaan, että se on erittäin tuottoisaa liiketoimintaa, jossa ei ole juuri minkäänlaista riskiä. Yrittäjän täytyy vain maksaa myyntitilan vuokra ja palkka mahdolliselle apulaiselle. Myyntitilan sisustukseen ei tarvitse juurikaan investoida: myyntipaikat rakennetaan mahdollisimman edullisesti, ehkäpä vain raaka-laudasta, niin kuin eräässä paikassa näkyy tehdyn. Jos kirpputori on suosittu (eli myyjiä on paljon mutta mynnillä ei niinkään ole väliä), kirppitoriyrittäjä pääsee hyville ansioille vähällä ja helpolla työllä.

Käytännössä mikään myyntipaikka ei ole vuokrattuna 52 viikkoa vuodessa eivätkä kaikki paikat ole käytössä samanaikaisesti, mikä pudottaa jonkin verran teoreettista maksimituottoa.

Koska kirpputoritoiminta tarjoaa mahdollisuuden helppoihin ja hyviin ansioihin, kaupunkiin on syntynyt suuri määrä kirpputoreja. Koska ilmiö on suhteellisen uusi, liiketoimintaa uhkaava ongelma ei vielä ole ehtinyt ilmetä. Ongelman nimi on asiakaspula. Ne myyjät, jotka tekivät tappiota yritettyään myydä ylimääräisiä tavaroitaan, tuskin yrittävät enää toista kertaa. Koska kirpputoreja on niin paljon ja harva kokeilee myymistä toista kertaa, kaupungista loppuvat jossakin vaiheessa asiakkaat (myyjät).

Nimen ”kirpputori” pitäisi jo kertoa, että niissä ei myydä tai niistä ei voi ostaa mitään arvotavaraa. Kirppitori tarjoaakin kierrätyshenkisen vaihtoehdon itselle hyödyttömäksi muodostuneelle tavaralle kaatopaikan sijaan. Myytävien tavaroiden pitäisi olla laadultaan sellaisia, että vaikka ne varastetaan, se ei harmita.

Onko tämä huvittavaa..?

Helsingin Sanomien verkkolehden tämän päivän Fingerpori-sarjakuva on esitetty alla. (Sanottakoon selvyyden vuoksi, että luen kyseisen sarjakuvan erittäin harvoin.)

Kaksimielinen juttu vaatii hieman miettimistä, ennen kuin se avautuu. Avainsana on ”sisu”. Jutun kaksimielisyys tulee sanoista ”vetäistä poskeen”.

Vastaus löytyy viimeisestä ruudusta, jos pallokorvan osaa tunnistaa Mikki Hiireksi, ja sen jälkeen muistaa, että Mikin hyvä kaveri oli konstaapeli Sisu, joka näyttää seisovan Mikin takana. Mikki, joka seisoo kuuloetäisyydellä, näyttää selvästikin kauhistuneelta, mitä ei voi tosin sanoa konstaapeli Sisusta.

Jos Mikki jää tunnistamatta eikä muista Aku Ankka -lehden hahmoista konstaapeli Sisua, strippi herättää mielessä vain kummastusta. Myöskään, jos ei tiedä, mitä ”sisua” työnhakijalle ollaan tarjoamassa, jutusta ei saa mitään irti.

Jokainen voi miettiä mielessään, onko tällainen alatyylinen kaksimielisyys sopivaa maan valtalehden sivulla.

Moni kakku päältä kaunis...

... vaan on silkkoa sisältä

Nokia julkaisi paljon odotetut Windows-puhelimet, joita sopiinee kuvaamaan hyvin kalevalainen sanonta: moni kakku päältä kaunis vaan on silkkoa sisältä.

”Komeat ulkokuoret, mutta teknologialtaan melko vaatimaton laite hintaluokassaan”, toteaa pankkiiriliike FIM Nokian Lumia 800 -Windows-puhelimesta.

Mitä ihmettä uusilta Nokia-puhelimilta sitten odotettiin? Nehän ovat vain puhelimia, joissa voi olla vain tiettyjä toimintoja, jotka ovat jo tulleet tutuiksi edellisistä ja muiden valmistajien puhelinmalleista. Panemalla vanhoja ominaisuuksia uusiin kuoriin ei kuitenkaan tee puhelimesta uutta.

Mitäpä merkitystä on sillä, mikä käyttöjärjestelmä pyörittää puhelimen toimintoja? Jos vertailukohdaksi otetaan pc-maailma, sillä kuitenkin on. Windows on aina jäänyt käytettävyydeltään unixin (ja sen johdannaisten) ja macin jälkeen. Voisiko se sitten olla toisin puhelinmaailmassa?

Puhelimen käyttäjälle lieneekin herttaisen yhdentekevää, mikä käyttöjärjestelmä puhelimessa on. Tärkeintä on se, että puhelin toimii takkuilematta.

Kaikki älypuhelimet alkavat olla niin toistensa kaltaisia, että puhelinta ostavan on vaikea valita itselleen sopivaa. Tilanne on hieman sama kuin autoa ostettaessa. Tietyssä hintaluokassa näkyvät erot eri merkkien välillä ovat aika pienet. Ostaja joutuukin tekemään valintansa hinnan ja itseään miellyttävän merkin perusteella.

Tietokoneen selainohjelma näkyy käyttäjälle päin suunnilleen samalla tavalla riippumatta siitä, mikä kolmesta edellä mainituista käyttöjärjestelmästä koneessa on. Tilanne on sama myös puhelimissa. Tuskinpa Nokia tulee mullistamaan maailmaa Microsoftin kanssa yhteistyössä valmistamiensa puhelinten kanssa.

Uudistunut lotto

Uudistunut lotto tuli voimaan viikko sitten. Ehkäpä sana ”uudistunut” lupaa kuitenkin liikaa, koska ainoa ero vanhaan lottoon on se, että aikaisemmin vapaaehtoisesti pelattavat lisävoittoluokat tulivat nyt kierroksesta 41 alkaen pakollisiksi korotettuine hintoineen.

Aikaisemmin perusrivin hinta oli 0,80 euroa ja vapaaehtoiset lisävoittoluokat maksoivat 0,20 euroa ylimääräistä. Kierroksesta 41 lähtien lottoaja pelaa pakotetusti myös lisävoittoluokkia ja maksaa siitä 1,00 euroa riviltä.

Ilmeisestikään lisävoittoluokkien pelaaminen ei ollut kovinkaan suosittua, eikä se tuonut riittävää kasvua Veikkauksen myyntiin, mutta Veikkaus lieneekin laskenut, että lisävoittoluokkien muuttaminen pakollisiksi voisi kasvattaa loton viikkovaihtoa 25 prosenttia. Ja niinhän se kasvattaakin, jos pelimuutos ei vaikuta pelaamisen määrään. Osa lottoajista käyttää varmastikin viikoittain saman euromäärän pelaamisen, joten ainakaan heidän kohdallaan Veikkauksen uudistus ei kasvata myyntiä halutulla tavalla.

Koska lotto on veikkauksen suosituin peli, rivihinnan 25 prosentin korotus tuo muhkean kasvun Veikkauksen myyntiin. On selvää, että pelaajille palautettavien voittojen määrä ei kasva samassa suhteessa korotuksen määrään eli 25:ttä prosenttia, vaan kasvu on selvästikin pienempi. Peliuudistuksellaan Veikkaus yksinkertaisesti vain lypsää pelaajilta aikaisempaa enemmän rahaa.

Huvittavinta tässä on se, että tavallinen lottoaja ei edes huomaa mitään huiputusta vaan typeryydessään vain kuvittelee, että hänen voittomahdollisuutensa ovat aikaisempaa paremmat. Asia on kuitenkin päinvastoin: koska Veikkauksen ainoa motiivi peliuudistukseen oli kerätä enemmän rahaa jaettavaksi ”hyväntekeväisyyteen”, pelaajille palautettavaa rahaa jää vähemmän jäljelle.

Loton voittoluokat ovat nyt: 7, 6+1, 6, 5+2, 5+1, 5, 4+2, 4+1, 4, 3+2, 3+1

On tietenkin selvää, että 3+1-voittoluokka on todennäköisin, mutta jos sillä voittaa korkeintaan yhden euron eli yhden rivin hinnan, mitäpä hyötyä siitä on kenellekään. Olisiko Veikkaus ottanut sitten mallia Raha-automaattiyhdistyksestä, joka on vielä Veikkaustakin pahempi kusettaja ja jonka peliautomaatit palauttavat myös pieniä voittoja?

Veikkaus perustelee hinnankorotusta myös päävoiton koon kasvattamisella. Sehän on selvää, että viikkovaihtoon jossakin suhteessa oleva päävoitto (yksi 7 oikein -tulos) kasvaa, jos viikkovaihto myös kasvaa. Niin on käynyt aina ennenkin, kun Veikkaus on nostanut rivihintaa.

Päävoiton saamisen todennäköisyys on mitätön: noin yksi 15,4 miljoonasta. On olemassa paljon ikäviä asioita, joiden tapahtumistodennäköisyys on paljon suurempi kuin 7 oikein -tuloksen saaminen, mutta niiden ”tavoitteleminen” ei edes maksa mitään.

Tänä vuonna on ollut useita kierroksia, joina yhdelläkään pelaajalla ei ole ollut 7 oikein -tulosta, mikä on sitten johtanut päävoiton kasvamiseen. Veikkaus on sen verran kiero pelinjärjestäjä, että se ohjaa vain pienen osan jättipotin tavoitteluun käytetyistä rahoista potin kasvattamiseen. Jos jättipottikierroksella loton viikkovaihto kasvaa vaikka 10 miljoonaa euroa, Veikkaus kasvattaa potin suuruutta tavallisesti vain noin yhdellä miljoonalla eurolla. Muita voittoluokkia ei juurikaan kasvateta, joten Veikkaus ”hyötyy” selvästikin siitä, että 7 oikein -tulosta ei löydetä useana peräkkäisenä kierroksena.

Mitä useamman viikon ajan kansa yrittää lottamalla tulla miljonääriksi, sitä enemmän Veikkaus hyötyy siitä rahallisesti. On siten Veikkauksen etu, että 7 oikein -tuloksia löytyy mahdollisimman harvoin.

Energiansäästölamppujen kestävyys

Ostin viime talvena eräästä rautakaupasta Scanlight-merkkisiä energiansäästölamppuja (esl). Niitä sai kymmenen kappaletta kymmenellä eurolla, eli yhden hinnaksi tuli yksi euro. Halpa hinta pani luonnollisestikin epäilemään niiden luotettavuutta, mutta sen näkisi vasta käytössä.

Yksi lamppu sijoitettiin riippuvalaisimeen viime talvena, ja se toimii edelleenkin. Toinen sijoitettiin suljettuun ulkovalaisimeen viime viikolla, mutta sen kestoiäksi tuli vain kymmenen vuorokautta. Koska pimeän ajan pituus on noin 15 tuntia, lamppu toimi vain noin 150 tuntia luvatusta 10.000 tunnista (1,5 prosenttia).

Kyseisessä ulkovalaisimessa oli aikaisemmin Bilteman esl-lamppu, joka muistini mukaan toimi useamman vuoden ajan. Koska valaisinta ohjataan hämäräkytkimellä, valaisin palaa yli kolmanneksen vuoden tunneista, eli varovaisen arvion mukaan valaisin palaa 3.500 tuntia vuodessa. Jos Bilteman lamppu kesti kolme vuotta, sen kestoiäksi tuli siten noin 10.000 tuntia, joka lieneekin valmistajan lupauksen mukainen.

Valaisimeen laitettiin samanlainen Scanlight-lamppu, jotta voidaan havaita, oliko kyse vain viallisesta kappaleesta. Lampun pakkauksessa sanotaan tosin, että ”ei sovellu asennettavaksi täysin umpinaisiin valaisimiin”. Syynä lieneekin se, että sisätiloissa lampun lämpötilaa saattaisi nousta liian korkeaksi, mutta ulkona sitä pelkoa ei pitäisi olla. Ja myöskin: koska Biltema toimi valaisimessa hyvin monen vuoden ajan, onko olemassa mitään syytä, miksi Scanlight ei sitten toimisi?


Kuten kuvasta havaitaan, kaasupurkaus tapahtuu vain sytytyselektrodien läheisyydessä. Sytytettäessä lamppu hehkulangat hehkuvat melko pitkään, minkä jälkeen lamppu syttyy palamaan vajaateholla. Arvion mukaan teho on vain noin 5–10 prosenttia täydestä tehosta eli 30–60 lumenia luvatusta 605 lumenista.

Näyttäisi siltä, että jokin rajoittaa purkausputken lävitse kulkevaa virtaa, jolloin lamppu ei saavuta täyttä tehoaan. Syynä siihen lieneekin jokin vikaantunut komponentti.


Lampun avaaminen vaati hieman väkivaltaa. Sytytyselektrodeille menevät johtimet on tavallisesta poiketen kiinnitetty räppäämällä. Lampussa tuntuu selvästikin ”palaneen käry”, mikä kertoo siitä, että jokin komponentti on ylittänyt suurimman sallitun käyttölämpötilan.


Liitäntäelektronikka käsittää kaksi transistoria, kuusi diodia, kaksi muuntajaa, kolme vastusta ja muutaman kondensaattorin. Tuntematta tarkemmin kytkentäkaaviota on vaikea arvioida, mikä komponentti on vikaantunut. Kuvasta huomataan helposti, että piirilevy on koottu käsityönä.


Verkkojännite tulee nuolilla merkittyihin kohtiin. Pintaväli piirilevyllä on erittäin pieni, vain noin 1 mm.


Kuvassa on Airamin Suomessa valmistama 100 watin hehkulamppu, josta EU on jo kaksi vuotta sitten tehnyt laittoman. Lampun rakenne ja valmistaminen ovat erittäin yksinkertaisia, ja sen vuoksi hehkulamppu onkin hyvin luotettava: ainoa vikaantumiskohta on itse hehkulanka, joka käytön myötä ohenee (eli sitä irtoaa wolframihiukkasia), kunnes se viimein palaa poikki. Palaminen tapahtuu tavallisesti sytyttämisvaiheessa ns. käynnistysvirtasysäyksen vuoksi. Hehkulangan resistanssi kylmänä on yli kymmenen kertaa pienempi kuin kuumana, jolloin hetkellinen syttymisvirta on myöskin yli kymmenkertainen.

Näyttää siis siltä, että elektroniikan luotettavuus on energiansäästölamppujen ongelma. Led-lampuille luvataan jopa viisi kertaa pidempiä kestoikiä, mutta jos niissäkään elektroniikka ei kestä, pitkäikäisestä itse ledistä ei ole mitään hyötyä.

Esl-lamppujen laadun ja hinnan välillä ei näytä olevan kovinkaan vahvaa korrelaatiota, eli korkea hinta ei ole laadun (pitkäikäisyyden) tae ja kääntäen: halvallakin voi saada pitkäikäisen lampun. Koska liitäntäeletroniikka käsittää useita komponentteja, joilla kullakin on tietty keskimääräinen vikaantumisväli ja jotka voivat vikaantua toisistaan riippumatta, esl-lampun luotettavuus määräytyy heikoimman (lyhytikäisimmän) komponentin mukaan. Koska liitäntäeletroniikassa ei ole mukana ”tarpeettomia” komponentteja, jokaisen komponentin vikaantumisella on jonkinlainen vaikutus lampun toimintaan.

Energiansäästölamppua on käsitelty aikaisemmin:

http://oulun1.blogspot.com/2010/02/energiansaastolamppu.html

Led-lamppua on käsitelty alla olevissa kirjoituksissa:

http://oulun1.blogspot.com/2010/03/led-lamppu.html

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/led-valaistus.html

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/atlas-led-lamppu.html

Oulun Sähkönmyynnin ”tarjous”

Oulun Sähkönmyynti mainostaa Oulu-lehdessä kahden vuoden määräaikaista sähkönmyyntisopimusta hintaan 6,25 snt/kWh.

Koska hinta on noinkin edullinen, mieleen nousee ajatus, mistä löytyy ”haudattu koira”. Jos hinnasta vähennetään pois alv (23 %), saadaan verottomaksi hinnaksi 5,08 snt/kWh, joka on lähes kilpailukykyinen nykyisen NordPool-hintatason kanssa.

Haudattu koira löytyy pienellä painetusta tekstistä, jossa kerrotaan, että perusmaksu on 5,00 €/kk. Se tekee peräti 60 euroa vuodessa.

60 eurolla saa 6,25 snt/kWh -hintaista sähköä 960 kWh. Jos jonkin kuluttajan vuosikulutus on vain 960 kWh (mikä on tavallisen kerrostaloyksiön normaalikulutus), hän maksaakin edulliseksi luulemastaan sähköstä tuplahinnan eli 12,5 snt/kWh kalliin perusmaksun vuoksi.

Perusmaksun käyttäminen on vain kiero tapa lypsää kuluttajaa, joka ei osaa olla tarkkana. Perusmaksun käytölle ole mitään (muuta) järkevää perustetta (kuin lypsäminen).

Alla on laskettu, paljonko kuluttaja maksaa ”ylimääräistä” perusmaksun vuoksi.

Vuosikulutus / ylimääräinen maksu
1000 kWh / 6 snt/kWh
1500 kWh / 4,5 snt/kWh
2000 kWh / 3 snt/kWh

2000 kWh vuodessa kuluttava asiakas maksaa siten sähköstään peräti 9,25 snt/kWh. Tähän tulevat päälle siirtomaksu, sähkövero ja huoltovarmuusmaksu, jotka yhdessä nostavat kokonaishinnan 15 sentin tuntumaan. Koska Oulun Sähkönmyynnillä on tuloutusvelvoite Oulun kaupungille, jokainen maksettu ylimääräinen sentti menee kaupungin pohjattomaan kassaan – eli se on eräänlainen vapaaehtoinen vero.

Mainittakoon tässä, että minulla on sopimus erään eteläsuomalaisen sähkönmyyjän kanssa, joka ei ei peri lainkaan perusmaksua.

Kalevan pääkirjoitus

Olen aikaisemminkin arvostellut sanomalehti Kalevan toimittajien oikeinkirjoitustaitoa. On tietenkin ymmärrettävää, että nuorilla toimittajilla ”sana ei niin sanotusti ole vielä hallinnassa” ja vanhemmat toimittajat (jotka luulevat osaavansa kaiken) käyttävät joitakin junttimaisia ja rahvaanomaisia ilmaisuja.

Tämän päivän (15.10.2011) Kalevan pääkirjoitus oli otsikoitu seuraavalla tavalla:


Siinä on kaksi kieliopillista virhettä, joita ei odottaisi näkevän sanomalehdessä eikä etenkään sen pääkirjoituksessa.

Muistan, kun Oulun Normaalilyseon äidinkielenopettaja Paavo Leinonen sanoi, että pääkirjoitus on sanomalehden tärkein kirjoitus. Niin se varmasti onkin, ja siksi olettaisikin, että ainakin siinä käytettäisiin virheetöntä suomea.

Ensimmäinen virhe on pilkku terrorismia-sanan jäljessä. On selvää, että erotettaessa vai-konjuktiolla kaksi päälausetta (pl), pilkku tulee ensimmäisen pl:n jälkeen, mutta onko otsikossa kaksi päälausetta?

Ennen kuin vastaus annetaan tuohon kysymykseen, on parasta korjata toinen virhe, jotta sitä ei tarvitse toistaa ensimmäisen virheen selityksen yhteydessä. Kin- ja kaan-/kään-loppuliitteitä käytetään tietyissä yhteyksissä. Tavallisesti ensiksi mainittua kin-liitettä käytetään myönteisissä ilmauksissa ja kaan-/kään-liitettä vastaavasti kielteisissä ilmauksissa.

Esimerkiksi:
”Kirja olikin hyvä”
”Kirja ei ollutkaan hyvä”

Jos ilmaisu on kielteinen, niin kuin se on otsikossa, tulee käyttää kään-liitettä. Otsikko jälkimmäinen virhe oikeaksi korjattuna kuuluu siten: ”Terrorismia, vai sittenkään ei?”

Sitten takaisin ensimmäiseen virheeseen. Otsikko on selvästikin vaillinainen virke (lause), koska siitä puuttuvat sekä subjekti että predikaatti. Voisi ajatella, että otsikko on lyhenne seuraavasta: ”Oliko se terrorismia vai sittenkään ei?”

Kyseessä on vain yksi kysymyslause, ja tavallisesti yhden lauseen sisältävä virke käsittää vain yhden päälauseen – ja niin on tässäkin. Olla-predikaatti ja se-subjekti ovat yhteiset lauseen vai-konjuktion molemmille puolille.

Otsikko kieliopillisesti oikein kirjoitettuna on siten:

”Terrorismia vai sittenkään ei?”

Jos pilkkua haluaisi käyttää, otsikko pitäisi kirjoittaa pidempään muotoon: ”Oliko se terrorismia, vai eikö se sittenkään ollut?” Tuolloin virkkeessä on kaksi päälausetta, ja ne pitää kieliopin sääntöjen mukaan erottaa pilkulla.

Kalevan käyttämä muoto ”Terrorismia, vai sittenkin ei?” sopisi hyvin peruskoululaisen kirjoittamaksi, mutta minkään sanomalehden ei pitäisi käyttää tuollaista huonoa suomen kieltä. Tämä olikin jälleen yksi esimerkki Kalevan tasosta, joka ei tunnetusti päätä huimaa.

Kuollut poro on paras poro

Lapin paliskunnilla oli pari vuotta sitten markkinointikampanja, jolla haluttiin tehdä poronliha paremmin tunnetuksi. Mainostekstissä kerrottiin: ”Poro on parasta”. Paremmin se kuuluisi tietenkin: Kuollut poro on parasta.

Eihän poronlihassa ole mitään muuta vikaa kuin hinta. Jos uusiseelantilainen peura maksaa viidenneksen poronlihan hinnasta, lieneekin selvää, että poroa käytetään vain pk-seudun gourmetravintoloissa.

Voisi kuvitella, että poro hymyilee. Toisaalta joutumisen jonkin pedon ja muiden haaskaeläinten ruokalistalle ei luulisi kovinkaan naurattavan...

Kyllähän siinä kelpaa esitellä purukalustoaan.

Omistajalle (49-1642) tiedoksi, että kyseinen pirulainen ei tee enää vahinkoa kenenkään pihassa tai puutarhassa. Muovinen korvamerkki näyttää kätevältä merkitsemistavalta perinteisen korvien viiltämisen sijasta. Se on myös varmasti nopeampi merkitsemistapa – vaikkakin maksaa hieman.

90-luvun alussa syntyi suuri kohu siitä, kun eräs lappilainen teurastaja varastoi teurastettuja poronruhoja avokasassa metsässä, jossa ne olivat alttiina kaikille haaska- ym. eläimille. Puoleksi mädäntynttä lihaa päätyikin jatkokäsittelyyn ja myyntiin. Lapin paliskunnilla oli tuon jälkeen kova työ palauttaa poronlihan maine.

Kesä 2011

Kesä 2011, joka on nyt päättymäisillään, on monessa suhteessa ollut poikkeuksellinen. Se on ollut tavallista lämpimämpi, kosteampi ja sateisempi.

Alla oleva kuva (sininen viiva) esittää erään pohjoissuomalaisen keskisuuren järven vedenpinnan korkeuden vaihtelua huhtikuun alusta elokuun loppuun. Ordinaatalla oleva jakoväli vastaa 0,25 metriä.

Kuvasta voidaan havaita tulvahuippu, joka oli huhtikuun lopussa. Sen jälkeen vesi on laskenut, noussut, pysynyt paikallaan, laskenut, noussut, laskenut, noussut, laskenut, noussut ja lähtenyt laskuun, joka jatkuu edelleen. Ennusteen mukaan pinnankorkeus saavuttaa syyskuun lopussa keskimääräisen korkeuden.

Poikkeuksellista on ollut vaihteluiden suuri lukumäärä ja vaihtelun suuruus. Korkeus on toki vaihdellut ennenkin, mutta vaihtelun suuruus on ollut selvästi pienempi. Pinnankorkeus on keskimäärin ollut noin 0,25 m normaalikorkeutta suurempi. Tämä normaalikorkeus on merkitty peruskarttaan.

Syynä vaihteluun ja normaalikorkeutta suurempaan pinnankorkeuteen on ollut sateiden suuri määrä. Koska järven valuma-alue on moninkertainen järven pinta-alaan verrattuna, 10 mm:n sademäärä nostaa pienen viipeen jälkeen vedenpintaa noin 50 mm, jos luonnollinen valuma jokeen jätetään huomiotta.

Kempeleen Kyläkauppa

Kempeleen Kyläkauppa on viime aikoina mainostanut Radio Pookissa omaa erinomaisuuttaan, mikä toi mieleeni monia ei niin mairittelevia ostoskokemuksia kyseisestä ”sekatavarakaupasta”.

Voitaisiinkin sanoa, että Kempeleen Kyläkauppa on kuin pahamaineinen Puuilo pienoiskoossa. (Puuilossa ei tosin myydä polkupyöriä.) Pieni myymäläkiinteistö on tupattu täyteen sekalaista tavaraa.

Olen käynyt muutaman kerran ostoksilla Kempeleen Kyläkaupassa, ja kolmella kerralla tuotteen hinta kassalla on ollut eri kuin hyllyn reunassa. Tuotteissa itsessään ei ollut hintalappua. Huomauttaessani asiasta kassalla olevalle kauppiaan rouvalle hän oli mulkaissut minua vihaisesti mutta kuitenkin korjannut hinnan oikeaksi. Tuotteet eivät olleet maksaneet kovinkaan monta euroa, mutta tuntuu hieman erikoiselta, jos joillakin tuotteilla on kaksi eri hintaa. Kuinkahan moni muu Kempeleen Kyläkaupan asiakas on maksanut ostoksistaan liikaa?

Monia saattaa ärsyttää kauppiaan kyttääminen jonkin matkan päässä. Kyse on tuskin hyvästä palvelusta vaan pikemminkin vain hänen epäluulostaan jokaista asiakasta kohtaan periaatteella ”jokainen asiakas on potentiaalinen myymälävaras”. Koska liikkeessä ei ole mitään varkaushälytysjärjestelmää, kauppiaan asenne on tietenkin jossakin mielessä ymmärrettävä, vaikkakaan sen ei tarvitsisi olla niin näkyvää. Koska kauppias toimii itse ”vartijana”, hänen ei tarvitse palkata ulkopuolista vartijaa. Ehkäpä hävikki on ollut niin suurta, että kauppiaan on ollut pakko ryhtyä ”toimenpiteisiin”.

Kempeleen Kyläkaupan ”kaksihintajärjestelmä” tuntuu oudolta. Kyse ei voi olla pelkästä sattumasta tai kassan huonomuistisuudesta. Ehkäpä siellä halutaan testata asiakkaiden tarkkaavaisuutta. Tuskinpa kovinkaan moni asiakas pitää siitä, että häneltä yritetään periä liian korkea hinta, ja jos hän huomauttaa siitä, kassa ei esitä mitään pahoittelua tapahtuman vuoksi, vaikka virhe oli yksinomaan hänen.