Puulämmitys

Pientalojen puulämmityksestä on viime aikoina tullut suosittua. Taloissa on varaava takka tai muu tulisija, jota käytetään lämmitykseen.

Koska useimmilla puulämmitystä harrastavilla ei ole omaa metsää tai mahdollisuutta tehdä polttopuuta, he joutuvat ostamaan polttopuuta sitä myyviltä yrityksiltä. Puulämmityksen suosion kasvun myötä myös myyjien määrä kasvanut vastaamaan kasvaneeseen kysyntään.

Jängällä törröttävällä puulla on pitkä ja monivaiheinen matka puulämmittäjän tulisijaan. Puu täytyy ensin kaataa ja kuljettaa pois metsästä. Sitten se täytyy paloitella ja halkoa sopivan kokoiseksi haloiksi. Mitä pienempi se on eli mitä suurempi halon pinta-alan suhde on sen tilavuuteen, sitä nopeammin se kuivuu (ja palaa myös).

Koska kaikesta edellä kuvatusta on paljon vaivaa polttopuumyyntiä harjoittavalle yrittäjälle, on selvää, että hän perii kohtuullisen maksun tavarastaan. Metsässä kasvavalla puulla on myös aina jokin kuitupuuarvo, joka on noin 15 euroa kiintokuutiolta hankintakaupassa. Yrittäjä saisi siis tuon hinnan kuutiolta myydessään puuta ns. pystykaupalla metsäyhtiölle tai muulle ostajalle.

Puualalla on monenlaisia mittaustapoja. Kiintokuutio kertoo puun todellisen tilavuuden. Pinokuutio on pinotusta puutavarasta mitattu eli 1 kuutiometri pinottua puuta. Heitto- tai irtokuutio on polttopuumyyjien käyttämä mitta, jossa on vähiten puuta. Mittojen suhdeluvut ovat 0,4:0,6:1,0. Irtokuutiossa on siten 0,4 kiintokuutiometriä puuta.

Onko taajama-alueella sijaitsevan kaukolämpöverkkoon kytketyn pientalon lämmittämisessä puulla mitään järkeä? Vastaus: eihän siinä ole mitään järkeä.

Saavutettava säästö, joka riippuu lämmitysmuodosta (ja sen hinnasta) ja polttopuun hinnasta, on hyvin pieni, ja jossakin tapauksessa sitä ei ole lainkaan. Vaikka taajamassa asuvalla lämmittäjällä olisikin omaa metsää, polttopuun tekoon menee niin paljon aikaa, että se ei yksinkertaisesti ole järkevää. Hänen kannattaisi vaikka mennä jakamaan mainoksia kymmenen euron tuntipalkalla ja siitä työstä saadulla palkalla ostaa valmista polttopuuta omaan pihaan toimitettuna – ja selviäisi paljon vähemmällä vaivalla. Maaseudulla tilanne on kuitenkin toinen.

Useimmissa nykyisissä ei-sähkölämmitteisissä pientaloissa on vesikertoinen lattialämmitys, joka on osittain varaava, koska paksunnettu betonilaatta lattiassa varaa lämpöä. Varaava takka on nimensäkin mukaisesti varaava lämmitysmuoto. Yleensä kaksi varaavaa lämmitysmuotoa sopii huonosti yhteen, koska niiden aikavakiot ovat niin suuret.

Aikavakio tarkoittaa säätötekniikassa sitä, miten nopeasti prosessin ulostulo muuttuu, kun ohjausarvo muuttuu. Ulostulo on takasta tai lattiasta tuleva lämpö, ja ohjausarvo on takassa poltettavien puiden määrä tai lattiakiertoon menevän veden lämpötila.

Varaava takka ei siten ole oikein hyvä lämmitysmuoto talossa, jossa on vesikiertoinen lattialämmitys, koska lattialämmityksen säätölaite ei reagoi riittävän nopeasti takasta tulevaan lämpöön. Lämpötila nousee tuolloin huoneessa, jossa takka sijaitsee, mikä on hukkalämmitystä ja voi jopa tuntua epämiellyttävältä.

Sähkö- ja vesipatterilämmitteisissä taloissa varaava takka toimii sitä vastoin hyvin.

Takan päivittäisessä lämmityksessä on paljon vaivaa. Puiden kuljettamisessa sisään ja takkaan laittamisessa tippuu roskia lattialle, ja takasta tulee väkisinkin tuhkaa ja nokea sisätilaan, mitä pahentaa koneellinen ilmanvaihto.

Monet eivät osaa polttaa puuta takassa. Poltettava puu voi olla huonolaatuista, halkoja ei osata latoa oikein takkaan ja puuta poltetaan liian pienellä vedolla sen vuoksi, että ne palaisivat kauemmin aikaa. Kituveto johtaa takan ja savuhormin nopeaan nokeentumiseen, mikä puolestaan huonontaa vetoa entisestään.

Savuhormi ja tulisija pitäisi nuohota kerran vuodessa, mikä maksaa noin 40 euroa.

Puulämmittäjä voi säästää vuoden aikana 50–100 euroa, mikä on mitätön säästö lämmitykseen uhratusta ajasta ja vaivasta. Todellinen säästö saadaan, kun lämmityslaskussa saadusta säästöstä vähennetään polttopuiden hinta. Puulämmittäjän kannattaisikin miettiä, onko saavutettu säästö kaiken nähdyn vaivan arvoista.

Puunpoltto tuottaa hiilidioksidipäästöjä, eli puulämmittäjä kiihdyttää omalta osaltaan kasvihuoneilmiötä.

On selvää, että sähkö- tai kaukolämpömittarin kulutuslukema pienenee käyttämällä apuna puulämmitystä, mutta siinä säästöinnossa unohdetaan usein, kuinka paljon lämmityksessä käytetyt polttopuut ovat maksaneet.

Puulämmityksen kustannuksia voidaan arvioida myös tarkemmin

Eräs myyjä perii 69 euroa irtokuutiosta, joka on 0,4 kiintokuutiota. Kuivan koivun tiheys on noin 0,6 kg/dm3. Yksi irtokuutio koivuhalkoja painaa noin 240 kg.

Normaalikokoisessa varaavassa takassa kuluu noin 7 kg puuta yhdellä lämmityskerralla. Yhdellä 69 euroa maksavalla irtokuutiolla lämmittää tulisijaa noin 34 kertaa eli yhden kuukauden.

69 eurolla saa noin 700 kWh sähköä tai 1400 kWh kaukolämpöä. Näyttää siltä, että puulämmitys kaukolämmitteisessä talossa ei ole kannattavaa vaan maksaa jopa enemmän. Jos talossa on osittain varaava lämmitysmuoto, osa lisälämmöstä menee hukkaan. Sähkölämmitteisessä talossa saavutettava hyöty on melko pieni.

Puulämmityksestä on tullut muoti-ilmiö, ja ainoa motiivi siinä näyttää olevan pienenkin säästön saavuttaminen – maksoi sitten mitä maksoi. Puulämmitttäjä on valmis maksamaan 100 euroa, jotta hän voisi säästää 50 euroa, minkä nettovaikutus on todellisuudessa 50 euroa miinuksella, mitä ei haluta nähdä.

Led-lamppujen käytössä näyttää olevan samankaltainen ajattelutapa: maksetaan mielellään enemmän kuin todellinen säästö tulee olemaan.

Valkee Oy ja kirkasvalokuulokkeet

Kalevassa tänään julkaistu STT:n artikkeli kertoo otsikossaan seuraavaa: tutkimus tukee korvavalon käyttöä. Kaleva julkaisi verkkolehdessään kuitenkin vain lyhennetyn version artikkelista.

”Oulun yliopiston ja kirkasvalokuulokkeita valmistavan Valkee-yhtiön tutkimukseen osallistui 90 kaamosmasennuksesta kärsivää potilasta.”

Laitteen valmistaja eli Valkee Oy ei välttämättä ole paras taho toimimaan tutkimuksen toisena osapuolena, koska se ei oikein anna tutkimuksesta täysin luotettavaa kuvaa. Valkee haluaa selvän näytön sille, että laite toimii niin kuin se haluaa sen toimivan, joten on luonnollisestikin Valkeen etu, että (julkistettu) tutkimus tukee sitä.

Yliopiston rooli tutkimuksessa ei käy selville. Ehkäpä se vain järjesti tilat ja koeolosuhteet tutkimukselle. Yliopisto otetaan mielellään mukaan kaikenlaisiin hömppätutkimuksiin, jotta se lisäisi tutkimuksen painoarvoa, vaikka sen rooli olisikin hyvin pieni, kuten esim. toimia vain tutkimustilojen järjestäjänä.

Pitäisi myös selvittää, mitä kaamosmasennus todellisuudessa on. Ovatko koehenkilöt vain ajoittaisesta mielialan vaihtelusta kärsiviä henkilöitä vai oikeasti mielisairaita?

”Potilaiden masennus- ja ahdistusoireet laskivat merkittävästi jo pienimmillä valomäärillä, kertoo johtava ylilääkäri Timo Takala Oulun diakonissalaitokselta.”

Timo Talalan rooli toteutetussa tutkimuksessa (jonka ainoa motiivi on osoittaa, että korvavalolaite auttaa ihan oikeasti kaamosmasennuksen oireisiin riippumatta siitä, ovatko todellisia vai kuviteltuja) on mielenkiintoinen. Erään tiedon mukaan hän olisi vielä viime vuonna ollut Valkee Oy:n hallituksessa. Vaikka hän ei enää olekaan, voidaan kysyä, onko hän riittävän puolueeton toiminaan tutkimuksen johtajana. Kun kerran hän kommentoi STT:lle antamassaan haastattelussa tutkimustuloksia, voidaan olettaa, että hän oli tutkimuksen koordinaattori.

Nykyiset jäsenet (kaupparekisterin mukaan):

Puheenjohtaja: Oksanen Markku Tapio
Varsinainen jäsen: Lahtela Marko Petteri
Varsinainen jäsen: Ahopelto Timo Mika Juhani
Varsinainen jäsen: Nissilä Juuso Samuel
Varsinainen jäsen: Aunio Antti Tapani

STT referoi myös toista tutkimusta: ”Toisessa tutkimuksessa potilaat arvioivat itse korvavalon vaikutusta masennusoireisiinsa kyselyn avulla. Tulosten mukaan yli 90 prosenttia potilaista saavutti masennuksen elpymävaiheen neljän viikon hoitojakson aikana.”

Tutkimuksella, jossa potilaat itse arvioivat hoidon vaikutusta, ei ole minkäänlaista tieteellistä painoarvoa. Jokainen tutkimukseen osallistunut henkilö toivoi varmasti saavansa helpotusta ”oireisiinsa”, ja kun hän niin toivoi, hän voi ainakin kuvitella saaneensa. Ja kun hän on niin kuvitellut, hänen on tietenkin helppo sanoa hoidon tehonneen.

”Kaamosmasennuspotilaita hoitava psykologi Aku Kopakkala lääkärikeskus Mehiläisestä pitää oululaisen tutkijajoukon tuloksia kiinnostavina. Hän kuitenkin muistuttaa, että tutkimus korvavalohoidosta on yhä aivan alussa.”

”Vielä tässä vaiheessa Kopakkala suosittelisi laitteen kokeilemista harkitsevalle tavallista kirkasvalolamppua, jonka tehosta on tieteellistä näyttöä jo pidemmältä ajalta.”

”Suhtaudun hieman skeptisesti valokuulokkeisiin, koska niiden haittavaikutuksista ei tiedetä vielä juuri mitään, Kopakkala sanoo.”

Kopakkala taitaa olla ainoa, jolla on vielä jalat maassa. Hänellä ei olekaan minkäänlaisia sidonnaisuuksia Valkee Oy:hyn.

Valkeen Oy:n tiedejohtaja Juuso Nissilän mukaan korvavalotutkimuksissa ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu vaarallisia haittavaikutuksia. Tässä kannattaa kiinnittää huomiota sanaan ”vaarallisia”. Haittavaikutuksia on siis selvästikin olemassa, mutta missä kulkee vaarallisen ja ei-vaarallisen haittavaikutuksen raja?

Huomion voi kiinnittää myös sanaan ”toistaiseksi”. Ei siis ole poissuljettua, etteikö myös vaarallisia haittavaikutuksia (niin kuin Valkee Oy itse sen määrittelee) voisi esiintyä – mutta ehkäpä vasta pidemmän käytön jälkeen.

Miten luotettavampi testi pitäisi sitten tehdä?

Koska on selvää, että syvään korvan tungettu ledi synnyttää lämpöä, koehenkilö on aina tietoinen siitä, milloin laite on toiminnassa. Hän siis tietää saavansa valohoitoa.

Vertailuryhmällä pitäisi olla muuten samanlainen laite, mutta sen sijaan, että se tuottaisi valoa, se tuottaisikin lämpöä tarkalleen saman verran kuin ledi. Tuolloin koehenkilö ei voisi ainakaan lämpötuntemuksen perusteella kertoa, synnyttääkö lämpöä vastuselementti vai ledi.

On todennäköistä, että tällaisessa luotettavammassa testissä ”hyvien tulosten” määrä vähenisi selvästi, eli ne tekijät, jotka lieventäisivät koehenkilöiden oireita, olisivatkin 1) tietoisuus siitä, että käsittely on käynnissä ja 2) korvaan tuotettu lämpö.

Ehkäpä Valkee onkin tietoinen tästä, ja juuri sen vuoksi se ei halua järjestää tällaista testiä, koska se osoittaisi selvästi, että itse valon vaikutus korvassa olisikin paljon luultua pienempi.

Oma käsitykseni laitteesta on: humpuukia.

Valkee Oy sai viime vuonna 321 546 euroa verovaroista kerättyä Tekes-tukea.

Valkee Oy:n korvavalolaitetta on käsitelty niin monta kertaa tässä blogissa, että lista ja tiivistelmä aikaisemmista kirjoituksista on tarpeen.

Ensimmäinen kirjoitus 12. tammikuuta 2010 kertoi uudesta ”oululaiskeksinnöstä”, joka ”hoitaa masennuksen”. Näytti selvästikin siltä, että Valkee vedätti Kalevan toimittajaa mm. valehtelemalla laitteen patentista.

http://oulun1.blogspot.com/2010/01/valohoitoa-korvassa.html

24. lokakuuta 2010 kerrottiin alustavista tutkimustuloksista ja siitä, että potilaille ei ollut ainakaan toistaiseksi ilmaantunut vaarallisia haittavaikutuksia.

http://oulun1.blogspot.com/2010/10/valkee-oyn-korvavalolaite.html

Kaleva palasi tuttuun ja turvalliseen aiheeseen jo kuukauden kuluttua kertomalla, että Valkee Oy:n korvavalolaite on saanut Pohjois-Pohjanmaan Innosuomi-kilpailun ensimmäisen palkinnon. Sama valehtelu jatkui jälleen: Valkeen laite on patentoitu, mikä ei pitänyt paikkaansa.

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/valkee-oyn-laitetta-ei-ole-patentoitu.html

Oulun 1 kirjoitti saman vuoden joulukuun lopussa siitä, että Valkee Oy haki lehti-ilmoituksessa koehenkilöitä tutkimukseen, jolla se halusi osoittaa, että sen kehittämä laite on kalliin hintansa arvoinen.

http://oulun1.blogspot.com/2010/12/karsitteko-kaamosmasennuksesta.html

Korvavalolaite on patentoitu vasta heinäkuussa 2011 Suomessa. Sen ainoa tarkoitus on estää muita valmistamasta samanlaisia ”innovatiivisia” laitteita. Jos patentti pitää ja se estää myös muualla valmistettujen kopioiden myynnin Suomessa (ja muuallakin, jos joku niin kuvittelisi), se takaa Valkee Oy:lle yksinoikeuden myydä ja markkinoida laitettaan, jonka hyödyllisyys on melko kyseenalainen ja hinta suoraan sanoen sikamainen.

Monopoliasemassa olevilla yrityksillä on nimittäin mahdollisuus hinnoitella tuotteensa haluamallaan tavalla. ”Sopiva” hinta haetaan markkinoilta. Koska hinnalla on suora vaikutus myyntimäärään, hinta haetaan sellaiseksi, että yksikköhinnan ja myyntimäärän tulo voidaan maksimoida.

Lainaus Suomen Kuvalehdestä:

”Kirkasvalokuulokkeiden markkinointi on tähän asti muistuttanut hieman magneettirannekkeiden tai homeopaattisten valmisteiden kauppaa. Vallankumouksellisen, uuden hoitomuodon markkinoinnissa tyypillisestä huuhaasta poikkeavaa on ollut oikeastaan vain se, että korvavalon taustalla on ollut hyvämaineinen yliopisto.

”Valkeella ei ole ollut esittää hoidon vaikuttavuudesta mitään tiedelehdissä julkaistua tutkimusnäyttöä. Hoidon on väitetty perustuvan aivojen valolle herkkiin soluihin, mutta tällaisista soluistakaan ei ole aiemmin tiedetty mitään.

”Tiedeyhteisön hyväksymänä löydöstä voi pitää vasta sitten, kun se on julkaistu jossakin vertaisarvioidussa tieteellisessä lehdessä.

”Jos kirkasvalokuulokkeet olisivat yhtä tehottomia kuin magneettirannekkeet, kyse olisi suhteellisen harmittomasta rahastuksesta. Mutta jos kuulokkeiden valo todella vaikuttaa aivoissa, hoitoon liittyy myös riskejä.

”Sivuvaikutuksiakin tällaisella voi olla, mielialan tai ahdistustason liiallista nousua, muistuttaa Turun yliopiston psykiatrian professori Jyrki Korkeila”

Tämä on viimeinen kirjoitus Valkee Oy:stä ellei sitten mitään mullistavaa tapahdu...

Kirpputorit

Kaupungissa toimii useita kirpputoreja, joiden idea on tarjota myyntipaikka ylimääräiselle tavaralle (lue: rojulle), jota ei enää tarvitse. Yhden myyntipaikan hinta lieneekin noin parikymmentä euroa yhdeltä viikolta.

Myyntipaikkojen layout vaihtelee. Jotkin niistä käsittävät vain pöytätason, joita on vielä kahdessa kerroksessa kahdelle eri myyjälle. Toisiin niistä kuuluu myös vaatetanko. Niiden hinnat voivat vaihdella koon ja layoutin mukaan.

Homma toimii seuraavasti: myyjä varaa viikon (tai pidemmän ajan) itselleen ja varatun ajan alkaessa hinnoittelee ja asettelee tavaransa esille myyntipaikkaansa. Myyntipaikan numeron merkitseminen tuotteisiin on tietenkin tärkeää, koska se on ainoa keino saada maksu myydyistä tuotteista.

Sitten kun viikko on kulunut, myyjä noutaa pois myymättömät tavaransa (jotka ovat tavallisesti samat kuin myyntiin asetetut eli mitään ei ole ostettu) ja tekee tilin kirpputoria hallinnoivan yrittäjän kanssa. Useimmat myyjät saavat sitten havaita karvaan totuuden: sen sijaan, että hän olisi tienannut rahaa myydyistä tuotteista ja vielä niin, että se olisi riittänyt kattamaan paikan vuokran ja tuottanut vähän ylimääräistäkin, käykin niin, että hän joutuu maksamaan lähes koko vuokran ja lisäksi havaitsee, että vähänkin arvokkaampi (käyttökelpoisempi) tavara on varastettu. Nettovaikutus on se, että hän kaiken vaivan lisäksi hävisi vielä rahaa ja menetti varkaille joitakin tuotteita, jos niillä nyt sitten oli mitään rahallista tai muutakaan arvoa.

Joillakin kirpputoreilla on myynnissä suunnaton määrä vaatteita. Muutama pesemätön vaate ei vielä haise miltään tai kovinkaan kauas, mutta kun tuollaisia vaatteita on satoja ja taas satoja, niiden kollektiivinen yhteishaju on kauhea ja luotaantyöntävä.

Monilla myyjillä hinnoittelu ei ole tästä maailmasta, koska pyydettävä hinta ei ole missään suhteessa tavaran arvoon. Käytetystä (ja huonokuntoisesta) tavarasta pyydetään samaa hintaa, jolla tuotteen tai vastaavan voi ostaa kaupasta.

Ainoa voittaja kirpputorimyynnissä onkin kirpputoriyrittäjä, joka saa vuorenvarmasti vuokransa katsomatta siihen, mikä oli yksittäisten myyjien myynti. Useimpien myyjien tavara on laadultaan sellaista, että sen oikea osoite olisi kaatopaikka, mikä onkin syynä siihen, että se ei käy kaupaksi. Arvokkaampi tavara todennäköisesti varastetaan tai sen hintalappu vaihdetaan halvemmasta tuotteesta. Kirpputoriyrittäjällä ei nimittäin ole mitään vastuuta myyjien myyntiin asettamasta tavarasta. Joissakin paikoissa varkaudet vain uhataan ilmoittaa poliisille, mikä kertoo selvästi siitä, että näpistely on niissä suuri ongelma.

Myytäviä tavaroita ei ole millään tavalla suojattu varastamista vastaan, mikä tekee varsinkin pienempien tavaroiden varastamisen hyvin helpoksi. Ammattilainen hallitsee näpistämisen vaikka myymälävartijan silmien edessä, jos paikassa sattuu vartijaa olemaan.

Neuvo myyntipaikan vuokraamista harkitsevalle: jos myytäväksi aiottu tavara on rojua ja roinaa, sitä on turha yrittää myydä kenellekään, vaan se kannattaa sijoittaa sekajätteisiin tai toimittaa suoraan kaatopaikalle. Arvokkaampi tavara kannattaa myydä internethuutokaupoissa, joissa tosin niissäkin suurin osa myytävästä tavarasta on enemmän tai vähemmän hyödytöntä rojua, jota kukaan ei halua tai tarvitse. Mutta jos joku erehtyy ostamaan jotakin, maksun saaminen on ainakin varmaa.

Myyjän motiivin pitäisi olla se, että hän pääsee itselleen tarpeettomasta tavarasta eroon hyödyllisellä tavalla (eli tavara pääsee ”uusiokäyttöön”) ja ehkä ansaitsee siinä samalla hieman rahaa. Mitä pienempi on tuotteen hinta, sitä todennäköisemmin sen joku ostaa. Tämä on tuttua tavallisista kaupoista, joissa mikä tahansa jäännöstavarakin menee ennen pitkää kaupaksi, kun hintaa on laskettu riittävän monta kertaa.

Jos tavarasta pitää saada mahdollisimman paljon rahaa, kirpputori on siihen väärä paikka, koska viikko on liian lyhyt aika tavoittaa potentiaaliset ostajat.

Joillakin suurilla kirpputoreilla myyntipaikkoja voi olla jopa satoja. Vuodessa on 52 viikkoa, ja jos yksi myyntipaikka on jatkuvassa käytössä koko vuoden, se tuottaa 20 euron viikkohinnalla 1040 euroa. Jos myyntipaikkoja on 100, teoreettinen maksimituotto on 104.000 euroa vuodessa. 200 paikkaa tuo 208.000 euroa jne.

Edellä lasketusta havaitaan, että se on erittäin tuottoisaa liiketoimintaa, jossa ei ole juuri minkäänlaista riskiä. Yrittäjän täytyy vain maksaa myyntitilan vuokra ja palkka mahdolliselle apulaiselle. Myyntitilan sisustukseen ei tarvitse juurikaan investoida: myyntipaikat rakennetaan mahdollisimman edullisesti, ehkäpä vain raaka-laudasta, niin kuin eräässä paikassa näkyy tehdyn. Jos kirpputori on suosittu (eli myyjiä on paljon mutta mynnillä ei niinkään ole väliä), kirppitoriyrittäjä pääsee hyville ansioille vähällä ja helpolla työllä.

Käytännössä mikään myyntipaikka ei ole vuokrattuna 52 viikkoa vuodessa eivätkä kaikki paikat ole käytössä samanaikaisesti, mikä pudottaa jonkin verran teoreettista maksimituottoa.

Koska kirpputoritoiminta tarjoaa mahdollisuuden helppoihin ja hyviin ansioihin, kaupunkiin on syntynyt suuri määrä kirpputoreja. Koska ilmiö on suhteellisen uusi, liiketoimintaa uhkaava ongelma ei vielä ole ehtinyt ilmetä. Ongelman nimi on asiakaspula. Ne myyjät, jotka tekivät tappiota yritettyään myydä ylimääräisiä tavaroitaan, tuskin yrittävät enää toista kertaa. Koska kirpputoreja on niin paljon ja harva kokeilee myymistä toista kertaa, kaupungista loppuvat jossakin vaiheessa asiakkaat (myyjät).

Nimen ”kirpputori” pitäisi jo kertoa, että niissä ei myydä tai niistä ei voi ostaa mitään arvotavaraa. Kirppitori tarjoaakin kierrätyshenkisen vaihtoehdon itselle hyödyttömäksi muodostuneelle tavaralle kaatopaikan sijaan. Myytävien tavaroiden pitäisi olla laadultaan sellaisia, että vaikka ne varastetaan, se ei harmita.

Onko tämä huvittavaa..?

Helsingin Sanomien verkkolehden tämän päivän Fingerpori-sarjakuva on esitetty alla. (Sanottakoon selvyyden vuoksi, että luen kyseisen sarjakuvan erittäin harvoin.)

Kaksimielinen juttu vaatii hieman miettimistä, ennen kuin se avautuu. Avainsana on ”sisu”. Jutun kaksimielisyys tulee sanoista ”vetäistä poskeen”.

Vastaus löytyy viimeisestä ruudusta, jos pallokorvan osaa tunnistaa Mikki Hiireksi, ja sen jälkeen muistaa, että Mikin hyvä kaveri oli konstaapeli Sisu, joka näyttää seisovan Mikin takana. Mikki, joka seisoo kuuloetäisyydellä, näyttää selvästikin kauhistuneelta, mitä ei voi tosin sanoa konstaapeli Sisusta.

Jos Mikki jää tunnistamatta eikä muista Aku Ankka -lehden hahmoista konstaapeli Sisua, strippi herättää mielessä vain kummastusta. Myöskään, jos ei tiedä, mitä ”sisua” työnhakijalle ollaan tarjoamassa, jutusta ei saa mitään irti.

Jokainen voi miettiä mielessään, onko tällainen alatyylinen kaksimielisyys sopivaa maan valtalehden sivulla.

Moni kakku päältä kaunis...

... vaan on silkkoa sisältä

Nokia julkaisi paljon odotetut Windows-puhelimet, joita sopiinee kuvaamaan hyvin kalevalainen sanonta: moni kakku päältä kaunis vaan on silkkoa sisältä.

”Komeat ulkokuoret, mutta teknologialtaan melko vaatimaton laite hintaluokassaan”, toteaa pankkiiriliike FIM Nokian Lumia 800 -Windows-puhelimesta.

Mitä ihmettä uusilta Nokia-puhelimilta sitten odotettiin? Nehän ovat vain puhelimia, joissa voi olla vain tiettyjä toimintoja, jotka ovat jo tulleet tutuiksi edellisistä ja muiden valmistajien puhelinmalleista. Panemalla vanhoja ominaisuuksia uusiin kuoriin ei kuitenkaan tee puhelimesta uutta.

Mitäpä merkitystä on sillä, mikä käyttöjärjestelmä pyörittää puhelimen toimintoja? Jos vertailukohdaksi otetaan pc-maailma, sillä kuitenkin on. Windows on aina jäänyt käytettävyydeltään unixin (ja sen johdannaisten) ja macin jälkeen. Voisiko se sitten olla toisin puhelinmaailmassa?

Puhelimen käyttäjälle lieneekin herttaisen yhdentekevää, mikä käyttöjärjestelmä puhelimessa on. Tärkeintä on se, että puhelin toimii takkuilematta.

Kaikki älypuhelimet alkavat olla niin toistensa kaltaisia, että puhelinta ostavan on vaikea valita itselleen sopivaa. Tilanne on hieman sama kuin autoa ostettaessa. Tietyssä hintaluokassa näkyvät erot eri merkkien välillä ovat aika pienet. Ostaja joutuukin tekemään valintansa hinnan ja itseään miellyttävän merkin perusteella.

Tietokoneen selainohjelma näkyy käyttäjälle päin suunnilleen samalla tavalla riippumatta siitä, mikä kolmesta edellä mainituista käyttöjärjestelmästä koneessa on. Tilanne on sama myös puhelimissa. Tuskinpa Nokia tulee mullistamaan maailmaa Microsoftin kanssa yhteistyössä valmistamiensa puhelinten kanssa.

Uudistunut lotto

Uudistunut lotto tuli voimaan viikko sitten. Ehkäpä sana ”uudistunut” lupaa kuitenkin liikaa, koska ainoa ero vanhaan lottoon on se, että aikaisemmin vapaaehtoisesti pelattavat lisävoittoluokat tulivat nyt kierroksesta 41 alkaen pakollisiksi korotettuine hintoineen.

Aikaisemmin perusrivin hinta oli 0,80 euroa ja vapaaehtoiset lisävoittoluokat maksoivat 0,20 euroa ylimääräistä. Kierroksesta 41 lähtien lottoaja pelaa pakotetusti myös lisävoittoluokkia ja maksaa siitä 1,00 euroa riviltä.

Ilmeisestikään lisävoittoluokkien pelaaminen ei ollut kovinkaan suosittua, eikä se tuonut riittävää kasvua Veikkauksen myyntiin, mutta Veikkaus lieneekin laskenut, että lisävoittoluokkien muuttaminen pakollisiksi voisi kasvattaa loton viikkovaihtoa 25 prosenttia. Ja niinhän se kasvattaakin, jos pelimuutos ei vaikuta pelaamisen määrään. Osa lottoajista käyttää varmastikin viikoittain saman euromäärän pelaamisen, joten ainakaan heidän kohdallaan Veikkauksen uudistus ei kasvata myyntiä halutulla tavalla.

Koska lotto on veikkauksen suosituin peli, rivihinnan 25 prosentin korotus tuo muhkean kasvun Veikkauksen myyntiin. On selvää, että pelaajille palautettavien voittojen määrä ei kasva samassa suhteessa korotuksen määrään eli 25:ttä prosenttia, vaan kasvu on selvästikin pienempi. Peliuudistuksellaan Veikkaus yksinkertaisesti vain lypsää pelaajilta aikaisempaa enemmän rahaa.

Huvittavinta tässä on se, että tavallinen lottoaja ei edes huomaa mitään huiputusta vaan typeryydessään vain kuvittelee, että hänen voittomahdollisuutensa ovat aikaisempaa paremmat. Asia on kuitenkin päinvastoin: koska Veikkauksen ainoa motiivi peliuudistukseen oli kerätä enemmän rahaa jaettavaksi ”hyväntekeväisyyteen”, pelaajille palautettavaa rahaa jää vähemmän jäljelle.

Loton voittoluokat ovat nyt: 7, 6+1, 6, 5+2, 5+1, 5, 4+2, 4+1, 4, 3+2, 3+1

On tietenkin selvää, että 3+1-voittoluokka on todennäköisin, mutta jos sillä voittaa korkeintaan yhden euron eli yhden rivin hinnan, mitäpä hyötyä siitä on kenellekään. Olisiko Veikkaus ottanut sitten mallia Raha-automaattiyhdistyksestä, joka on vielä Veikkaustakin pahempi kusettaja ja jonka peliautomaatit palauttavat myös pieniä voittoja?

Veikkaus perustelee hinnankorotusta myös päävoiton koon kasvattamisella. Sehän on selvää, että viikkovaihtoon jossakin suhteessa oleva päävoitto (yksi 7 oikein -tulos) kasvaa, jos viikkovaihto myös kasvaa. Niin on käynyt aina ennenkin, kun Veikkaus on nostanut rivihintaa.

Päävoiton saamisen todennäköisyys on mitätön: noin yksi 15,4 miljoonasta. On olemassa paljon ikäviä asioita, joiden tapahtumistodennäköisyys on paljon suurempi kuin 7 oikein -tuloksen saaminen, mutta niiden ”tavoitteleminen” ei edes maksa mitään.

Tänä vuonna on ollut useita kierroksia, joina yhdelläkään pelaajalla ei ole ollut 7 oikein -tulosta, mikä on sitten johtanut päävoiton kasvamiseen. Veikkaus on sen verran kiero pelinjärjestäjä, että se ohjaa vain pienen osan jättipotin tavoitteluun käytetyistä rahoista potin kasvattamiseen. Jos jättipottikierroksella loton viikkovaihto kasvaa vaikka 10 miljoonaa euroa, Veikkaus kasvattaa potin suuruutta tavallisesti vain noin yhdellä miljoonalla eurolla. Muita voittoluokkia ei juurikaan kasvateta, joten Veikkaus ”hyötyy” selvästikin siitä, että 7 oikein -tulosta ei löydetä useana peräkkäisenä kierroksena.

Mitä useamman viikon ajan kansa yrittää lottamalla tulla miljonääriksi, sitä enemmän Veikkaus hyötyy siitä rahallisesti. On siten Veikkauksen etu, että 7 oikein -tuloksia löytyy mahdollisimman harvoin.

Energiansäästölamppujen kestävyys

Ostin viime talvena eräästä rautakaupasta Scanlight-merkkisiä energiansäästölamppuja (esl). Niitä sai kymmenen kappaletta kymmenellä eurolla, eli yhden hinnaksi tuli yksi euro. Halpa hinta pani luonnollisestikin epäilemään niiden luotettavuutta, mutta sen näkisi vasta käytössä.

Yksi lamppu sijoitettiin riippuvalaisimeen viime talvena, ja se toimii edelleenkin. Toinen sijoitettiin suljettuun ulkovalaisimeen viime viikolla, mutta sen kestoiäksi tuli vain kymmenen vuorokautta. Koska pimeän ajan pituus on noin 15 tuntia, lamppu toimi vain noin 150 tuntia luvatusta 10.000 tunnista (1,5 prosenttia).

Kyseisessä ulkovalaisimessa oli aikaisemmin Bilteman esl-lamppu, joka muistini mukaan toimi useamman vuoden ajan. Koska valaisinta ohjataan hämäräkytkimellä, valaisin palaa yli kolmanneksen vuoden tunneista, eli varovaisen arvion mukaan valaisin palaa 3.500 tuntia vuodessa. Jos Bilteman lamppu kesti kolme vuotta, sen kestoiäksi tuli siten noin 10.000 tuntia, joka lieneekin valmistajan lupauksen mukainen.

Valaisimeen laitettiin samanlainen Scanlight-lamppu, jotta voidaan havaita, oliko kyse vain viallisesta kappaleesta. Lampun pakkauksessa sanotaan tosin, että ”ei sovellu asennettavaksi täysin umpinaisiin valaisimiin”. Syynä lieneekin se, että sisätiloissa lampun lämpötilaa saattaisi nousta liian korkeaksi, mutta ulkona sitä pelkoa ei pitäisi olla. Ja myöskin: koska Biltema toimi valaisimessa hyvin monen vuoden ajan, onko olemassa mitään syytä, miksi Scanlight ei sitten toimisi?


Kuten kuvasta havaitaan, kaasupurkaus tapahtuu vain sytytyselektrodien läheisyydessä. Sytytettäessä lamppu hehkulangat hehkuvat melko pitkään, minkä jälkeen lamppu syttyy palamaan vajaateholla. Arvion mukaan teho on vain noin 5–10 prosenttia täydestä tehosta eli 30–60 lumenia luvatusta 605 lumenista.

Näyttäisi siltä, että jokin rajoittaa purkausputken lävitse kulkevaa virtaa, jolloin lamppu ei saavuta täyttä tehoaan. Syynä siihen lieneekin jokin vikaantunut komponentti.


Lampun avaaminen vaati hieman väkivaltaa. Sytytyselektrodeille menevät johtimet on tavallisesta poiketen kiinnitetty räppäämällä. Lampussa tuntuu selvästikin ”palaneen käry”, mikä kertoo siitä, että jokin komponentti on ylittänyt suurimman sallitun käyttölämpötilan.


Liitäntäelektronikka käsittää kaksi transistoria, kuusi diodia, kaksi muuntajaa, kolme vastusta ja muutaman kondensaattorin. Tuntematta tarkemmin kytkentäkaaviota on vaikea arvioida, mikä komponentti on vikaantunut. Kuvasta huomataan helposti, että piirilevy on koottu käsityönä.


Verkkojännite tulee nuolilla merkittyihin kohtiin. Pintaväli piirilevyllä on erittäin pieni, vain noin 1 mm.


Kuvassa on Airamin Suomessa valmistama 100 watin hehkulamppu, josta EU on jo kaksi vuotta sitten tehnyt laittoman. Lampun rakenne ja valmistaminen ovat erittäin yksinkertaisia, ja sen vuoksi hehkulamppu onkin hyvin luotettava: ainoa vikaantumiskohta on itse hehkulanka, joka käytön myötä ohenee (eli sitä irtoaa wolframihiukkasia), kunnes se viimein palaa poikki. Palaminen tapahtuu tavallisesti sytyttämisvaiheessa ns. käynnistysvirtasysäyksen vuoksi. Hehkulangan resistanssi kylmänä on yli kymmenen kertaa pienempi kuin kuumana, jolloin hetkellinen syttymisvirta on myöskin yli kymmenkertainen.

Näyttää siis siltä, että elektroniikan luotettavuus on energiansäästölamppujen ongelma. Led-lampuille luvataan jopa viisi kertaa pidempiä kestoikiä, mutta jos niissäkään elektroniikka ei kestä, pitkäikäisestä itse ledistä ei ole mitään hyötyä.

Esl-lamppujen laadun ja hinnan välillä ei näytä olevan kovinkaan vahvaa korrelaatiota, eli korkea hinta ei ole laadun (pitkäikäisyyden) tae ja kääntäen: halvallakin voi saada pitkäikäisen lampun. Koska liitäntäeletroniikka käsittää useita komponentteja, joilla kullakin on tietty keskimääräinen vikaantumisväli ja jotka voivat vikaantua toisistaan riippumatta, esl-lampun luotettavuus määräytyy heikoimman (lyhytikäisimmän) komponentin mukaan. Koska liitäntäeletroniikassa ei ole mukana ”tarpeettomia” komponentteja, jokaisen komponentin vikaantumisella on jonkinlainen vaikutus lampun toimintaan.

Energiansäästölamppua on käsitelty aikaisemmin:

http://oulun1.blogspot.com/2010/02/energiansaastolamppu.html

Led-lamppua on käsitelty alla olevissa kirjoituksissa:

http://oulun1.blogspot.com/2010/03/led-lamppu.html

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/led-valaistus.html

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/atlas-led-lamppu.html

Oulun Sähkönmyynnin ”tarjous”

Oulun Sähkönmyynti mainostaa Oulu-lehdessä kahden vuoden määräaikaista sähkönmyyntisopimusta hintaan 6,25 snt/kWh.

Koska hinta on noinkin edullinen, mieleen nousee ajatus, mistä löytyy ”haudattu koira”. Jos hinnasta vähennetään pois alv (23 %), saadaan verottomaksi hinnaksi 5,08 snt/kWh, joka on lähes kilpailukykyinen nykyisen NordPool-hintatason kanssa.

Haudattu koira löytyy pienellä painetusta tekstistä, jossa kerrotaan, että perusmaksu on 5,00 €/kk. Se tekee peräti 60 euroa vuodessa.

60 eurolla saa 6,25 snt/kWh -hintaista sähköä 960 kWh. Jos jonkin kuluttajan vuosikulutus on vain 960 kWh (mikä on tavallisen kerrostaloyksiön normaalikulutus), hän maksaakin edulliseksi luulemastaan sähköstä tuplahinnan eli 12,5 snt/kWh kalliin perusmaksun vuoksi.

Perusmaksun käyttäminen on vain kiero tapa lypsää kuluttajaa, joka ei osaa olla tarkkana. Perusmaksun käytölle ole mitään (muuta) järkevää perustetta (kuin lypsäminen).

Alla on laskettu, paljonko kuluttaja maksaa ”ylimääräistä” perusmaksun vuoksi.

Vuosikulutus / ylimääräinen maksu
1000 kWh / 6 snt/kWh
1500 kWh / 4,5 snt/kWh
2000 kWh / 3 snt/kWh

2000 kWh vuodessa kuluttava asiakas maksaa siten sähköstään peräti 9,25 snt/kWh. Tähän tulevat päälle siirtomaksu, sähkövero ja huoltovarmuusmaksu, jotka yhdessä nostavat kokonaishinnan 15 sentin tuntumaan. Koska Oulun Sähkönmyynnillä on tuloutusvelvoite Oulun kaupungille, jokainen maksettu ylimääräinen sentti menee kaupungin pohjattomaan kassaan – eli se on eräänlainen vapaaehtoinen vero.

Mainittakoon tässä, että minulla on sopimus erään eteläsuomalaisen sähkönmyyjän kanssa, joka ei ei peri lainkaan perusmaksua.

Kalevan pääkirjoitus

Olen aikaisemminkin arvostellut sanomalehti Kalevan toimittajien oikeinkirjoitustaitoa. On tietenkin ymmärrettävää, että nuorilla toimittajilla ”sana ei niin sanotusti ole vielä hallinnassa” ja vanhemmat toimittajat (jotka luulevat osaavansa kaiken) käyttävät joitakin junttimaisia ja rahvaanomaisia ilmaisuja.

Tämän päivän (15.10.2011) Kalevan pääkirjoitus oli otsikoitu seuraavalla tavalla:


Siinä on kaksi kieliopillista virhettä, joita ei odottaisi näkevän sanomalehdessä eikä etenkään sen pääkirjoituksessa.

Muistan, kun Oulun Normaalilyseon äidinkielenopettaja Paavo Leinonen sanoi, että pääkirjoitus on sanomalehden tärkein kirjoitus. Niin se varmasti onkin, ja siksi olettaisikin, että ainakin siinä käytettäisiin virheetöntä suomea.

Ensimmäinen virhe on pilkku terrorismia-sanan jäljessä. On selvää, että erotettaessa vai-konjuktiolla kaksi päälausetta (pl), pilkku tulee ensimmäisen pl:n jälkeen, mutta onko otsikossa kaksi päälausetta?

Ennen kuin vastaus annetaan tuohon kysymykseen, on parasta korjata toinen virhe, jotta sitä ei tarvitse toistaa ensimmäisen virheen selityksen yhteydessä. Kin- ja kaan-/kään-loppuliitteitä käytetään tietyissä yhteyksissä. Tavallisesti ensiksi mainittua kin-liitettä käytetään myönteisissä ilmauksissa ja kaan-/kään-liitettä vastaavasti kielteisissä ilmauksissa.

Esimerkiksi:
”Kirja olikin hyvä”
”Kirja ei ollutkaan hyvä”

Jos ilmaisu on kielteinen, niin kuin se on otsikossa, tulee käyttää kään-liitettä. Otsikko jälkimmäinen virhe oikeaksi korjattuna kuuluu siten: ”Terrorismia, vai sittenkään ei?”

Sitten takaisin ensimmäiseen virheeseen. Otsikko on selvästikin vaillinainen virke (lause), koska siitä puuttuvat sekä subjekti että predikaatti. Voisi ajatella, että otsikko on lyhenne seuraavasta: ”Oliko se terrorismia vai sittenkään ei?”

Kyseessä on vain yksi kysymyslause, ja tavallisesti yhden lauseen sisältävä virke käsittää vain yhden päälauseen – ja niin on tässäkin. Olla-predikaatti ja se-subjekti ovat yhteiset lauseen vai-konjuktion molemmille puolille.

Otsikko kieliopillisesti oikein kirjoitettuna on siten:

”Terrorismia vai sittenkään ei?”

Jos pilkkua haluaisi käyttää, otsikko pitäisi kirjoittaa pidempään muotoon: ”Oliko se terrorismia, vai eikö se sittenkään ollut?” Tuolloin virkkeessä on kaksi päälausetta, ja ne pitää kieliopin sääntöjen mukaan erottaa pilkulla.

Kalevan käyttämä muoto ”Terrorismia, vai sittenkin ei?” sopisi hyvin peruskoululaisen kirjoittamaksi, mutta minkään sanomalehden ei pitäisi käyttää tuollaista huonoa suomen kieltä. Tämä olikin jälleen yksi esimerkki Kalevan tasosta, joka ei tunnetusti päätä huimaa.

Kuollut poro on paras poro

Lapin paliskunnilla oli pari vuotta sitten markkinointikampanja, jolla haluttiin tehdä poronliha paremmin tunnetuksi. Mainostekstissä kerrottiin: ”Poro on parasta”. Paremmin se kuuluisi tietenkin: Kuollut poro on parasta.

Eihän poronlihassa ole mitään muuta vikaa kuin hinta. Jos uusiseelantilainen peura maksaa viidenneksen poronlihan hinnasta, lieneekin selvää, että poroa käytetään vain pk-seudun gourmetravintoloissa.

Voisi kuvitella, että poro hymyilee. Toisaalta joutumisen jonkin pedon ja muiden haaskaeläinten ruokalistalle ei luulisi kovinkaan naurattavan...

Kyllähän siinä kelpaa esitellä purukalustoaan.

Omistajalle (49-1642) tiedoksi, että kyseinen pirulainen ei tee enää vahinkoa kenenkään pihassa tai puutarhassa. Muovinen korvamerkki näyttää kätevältä merkitsemistavalta perinteisen korvien viiltämisen sijasta. Se on myös varmasti nopeampi merkitsemistapa – vaikkakin maksaa hieman.

90-luvun alussa syntyi suuri kohu siitä, kun eräs lappilainen teurastaja varastoi teurastettuja poronruhoja avokasassa metsässä, jossa ne olivat alttiina kaikille haaska- ym. eläimille. Puoleksi mädäntynttä lihaa päätyikin jatkokäsittelyyn ja myyntiin. Lapin paliskunnilla oli tuon jälkeen kova työ palauttaa poronlihan maine.