Tukinuittoa Merikoskessa

Menneinä aikoina joet olivat metsätalouden tärkein kuljetusreitti. Kun joet padottiin, uitto vaikeutui, ja voimalaitoksiin rakennettiin ohitustie uitettaville puille. Siinä täytyi myös huolehtia, että tukit eivät päässeet tukkimaan turbiinien vedenottoaukkoja.

Merikoskessa tukit ohittivat voimalaitoksen yksittäin siihen asti, kunnes siirryttiin nippu-uittoon vuonna 1955. Seuraavassa on kuvattu tukkinippujen ohjaamista voimalaitoksen ohitse.

Kuvassa näkyy vasta valmistunut Merikosken nippu-uittokanava, jota pitkin Oulujoen yläjuoksulta tulevat tukkiniput ohittivat Merikosken voimalaitoksen. Toivonniemen pistetalot hohtavat uutuuttaan.

Tukkiniput ohjattiin puurakenteista ränniä pitkin nippunosturin luokse, joka nosti ne padon ylitse uittokanavaan. Nosturinhoitaja istui padon päälle rakennetussa kopissa.

Tukkiniput täytyi ohjata miesvoimin nosturin kouraan.Siihen tarvittiin neljän miehen työpanos.

Tukkinippu on ylittämässä patoa.

Tukkinippu korkeimmassa kohdassaan toisesta suunnasta nähtynä. Merikosken padotuskorkeus oli tuolloin 10,5 metriä (nykyään 11 m).

Tukkiniput uittokanavan alkupäässä matkalla alakanavaan.

Vaikka kanavassa olikin pieni virtaus, nippujen kulkua täytyi ohjata, jotta ne eivät tekisi tukoksia kanavaan.

Niput menossa alakanavaan.

Tukkiniput alakanavassa matkalla kohti Hartaanselällä tapahtuvaa lautan muodostamista Nuottasaareen hinaamista varten. Voimalaitoksen vasemmassa laidassa näkyy kouru, jota pitkin yksittäiset tukit ohittivat voimalaitoksen, ennen kuin Oulujoella siirryttiin nippu-uittoon.

Edellä käytettiin nimitystä ”tukkinippu”, vaikkakin osa niiden sisällöstä oli ohuempaa kuitupuuta, mutta joukossa oli toki myös tukin mitat täyttäviä puita, vaikkakaan usean päivän uittaminen vedessä ei tehnyt hyvää niille.