Tavalliset lampputyypit

Edison-tyyppiset

Hehkulamppu
Valotehokkuus, joka riippuu lampun tehosta, on parhaimmillaan 14 lm/W. EU:n vuoksi Thomas Alva Edisonin aikanaan maailman mullistaneesta keksinnöstä tulee lähivuosina historiaa. Kestoikä keskimäärin 1500 h.

Halogeenilamppu
Pohjautuu hehkulamppuun, mutta erityisen kiertoprosessin avulla siinä voidaan pitää yllä korkeampi hehkulangan lämpötila, jolloin valotehokkuus paranee noin 20 %, ilman että elinikä lyhenee, kuten käy, kun hehkulamppua poltetaan ylijännitteellä. Valotehokkuus parhaimmillaan 22 lm/W. Kestoikä keskimäärin 2000 h.

Loisteputket

Pitkät putket
Olemassa kolme eri paksuutta. Valotehokkuus parhaimmillaan 90 lm/W. Kestoikä 10.000–20.000 h. Teollisuudessa on joskus käytetty isotehoista siksak-mallia, mutta sen käytöstä on luovuttu.

Pienoisloisteputket
Joissakin malleissa on ulkoinen sytytin. Vaatii oman valaisimen. Valotehokkuus parhaimmillaan 87 lm/W. Kestoikä keskimäärin 10.000 h.

E27- tai E14-kantainen ns. energiansäästölamppu. Valotehokkuus parhaimmillaan 65 lm/W. Kestoikä 6.000–15.000 h.

http://oulun1.blogspot.com/2010/02/energiansaastolamppu.html


Muut purkauslamput

Sekavalolamppu
Hehkulampun ja Hg-lampun hybridi, joka paremman hyötysuhteen omaavana kehitettiin korvaamaan (vanhat) isot hehkulamput. Valotehokkuus parhaimmillaan 28 lm/W. Kestoikä keskimäärin 10.000 h.

Elohopeahöyrylamppu
Vanha lampputyyppi, josta 80-luvulla kehitettiin värikorjattu versio. Vaatii liitäntälaitteen (virranrajoitinkuristimen). Valo kohtalaisen momokromaattista (huono värintoisto). Valotehokkuus parhaimmillaan 55 lm/W. Kestoikä 12.000–20.000 h.

Suurpainenatriumlamppu
Olemassa eri tyyppejä. Vaatii liitäntälaitteen (virranrajoitinkuristimen) ja usein ulkoisen sytyttimen. Valo kohtalaisen momokromaattista (huono värintoisto). Kehitetty myös Hg-lampu korvaava malli, jolla saavutetaan parempi valotehokkuus. Valotehokkuus parhaimmillaan 130 lm/W. Kestoikä jopa 32.000 h.

Monimetallilamppu
Hg-lampun kehittyneempi versio, jolla saavutetaan selvästi parempi värintoisto mutta hyötysuhteen kustannuksella (eli se on huonompi kuin Na-lampulla). Useita eri malleja. Valotehokkuus parhaimmillaan 90 lm/W. Kestoikä keskimäärin 12.000 h.

Pienpainenatriumlamppu
Käytetään lähinnä tievalaistuksessa. Erittäin monokromaattinen, millä on saavutettu paras hyötysuhde, jopa 160 lm/W. Kestoikä jopa 35.000 h.

Led-lamppu
Uusin tulokas, josta on vasta vähän kokemuksia, mutta alkaa näyttää siltä, että se ei tule lunastamaan sille asetettuja korkeita odotuksia. Led-lampusta on kerrottu aikaisemmin:

http://oulun1.blogspot.com/2010/03/led-lamppu.html

Rautian kalliit lannoitteet

Blogissa kerrottiin aikaisemmin oululaisten rautakauppojen kalleudesta Bauhausiin verrattuna.

http://oulun1.blogspot.com/2010/02/bauhausin-todistettu-edullisuus.html

Rautian vasta ilmestyneessä Kotipihakuvastossa pistää silmään lannoitteiden kovat hinnat. GrowHow'n Suomessa valmistama 10 kg:n Herkkuperunan lannos maksaa peräti 34,90 euroa, jolloin tuon lähinnä typpeä sisältävän lannoitteen kilohinnaksi tulee 3,49 euroa.

Vertailun vuoksi sama lannoite 25 kg:n pakkauksessa maksoi kaksi vuotta sitten (4/2008) Tokmannissa vain 19,90 euroa, ja sen kilohinnaksi tuli 0,80 euroa. Rautian lannoite on kilohinnaltaan siten 438 prosenttia kalliimpaa.

Hintaeroon on viisi syytä:

1) Valtiollinen Kemira myi kolme vuotta sitten lannoitetuotantonsa (alihintaan) norjalaiselle Yaralle, joka ehti jo kerran nostaa lannoitteiden hintoja ennen huhtikuuta 2008 mutta on sen jälkeenkin korottanut hintoja.

2) Lannoitteiden maailmanmarkkinahinnat ovat nousseet yleisesti, mutta nousun syynä on ollut lähinnä fosforin hinnannousu, koska sen maailmanlaajuiset varannot alkavat ehtyä. Yara sai GrowHow-kaupan mukana Soklin mineraalikaivoksen, jossa lieneekin maailman suurimmat tunnetut fosforivarat.

3) Lannoitteiden typpi valmistetaan maakaasusta, jonka hinta seuraa raakaöljyn hintaa. Jos öljyn hinta nousee, maakaasun ja sitä kautta myös lannoitteiden hinnat nousevat – ja luultavasti myös vastaavasti laskevat.

4) Pakkauskoko vaikuttaa hintaan. Aikaisemmin (4/2008) 10 kg:n pakkaus maksoi 11,90 euroa, jolloin sen kilohinnaksi tuli 1,19 euroa, joka on kuitenkin vain kolmannes Rautian hinnasta.

5) Suurin syy hintaeroon on kuitenkin Rautia, jossa niin kuin kaikissa muissakin rautakaupoissa kaikki on kalliimpaa kuin jossakin vaihtoehtomyymälässä.

Lannoitteiden myynti on helppoa, koska ne voidaan säilyttää ja myydä ulkona suoraan kuormalavalta. Sen vuoksi niiden myyntikatteen pitäisi olla mahdollisimman pieni.

Ydin- ja tuulisähköä

Maahan rakennetaan seuraavan kymmenen vuoden aikana kaksi uutta ydinvoimalaa, ellei eduskunnan enemmistö sitten vastoin kaikkia odotuksia hyväksykään hallituksen ehdotusta. Kuten tunnettua, tyhmyys on rajaton luonnonvara ja suomalaiset on tyhmä kansa. Esityksen kaatuminen vain todistaisi (jälleen kerran) kansanedustajien ja näiden äänestäjien tyhmyyttä.

Jos kotitalouksien sähkönkulutus kasvaa jatkuvasti ja suuntaus on sama myös teollisuudessa, joka tarvitsee kilpailukykynsä säilyttämisen vuoksi halpaa sähköä, hallituksen esitys lisäydinvoiman rakentamiseksi on ainoa oikea ratkaisu. Energiavaltaista raskasta teollisuutta ei nimittäin pyöritetä tuulivoimalla tai millään muullakaan vaihtoehtoenergialla.

Ydinsähkön tuotannollinen ongelma on sen säädettävyys, jota ei juurikaan ole: ydinreaktori on joko käynnissä täydellä tehollaan tai sitten se ei ole. Jos tehoa voidaankin säätää, säätö on erittäin hidasta. Ydinvoimalat tuotavat edullista perusenergiaa, jota täydennetään ja säädetään muilla nopeasti säädettävillä tuotantomuodoilla.

Sähkötuotannon perusongelma on sähkön varastoimattomuus, eli sähköä täytyy joka hetki tuottaa tarkalleen kuormituksen (eli sähkönkulutuksen) mukainen määrä. Jos tiettynä hetkenä tarvitaan jokin tehohuippu, maassa täytyy olla kapasiteettia sen tuottamiseksi, ja vielä niin, että tuotannon lisäys voidaan tehdä nopeasti. Toinen vaihtoehto on sähkön tuonti naapurimaasta, mutta siinä käytettävällä siirtoyhteydellä on tietty maksimi kapasiteetti, jolla sähköä voidaan tuoda maahan.

Maahan pitäisi rakentaa vuoteen 2020 mennessä noin 900 uutta kolmen megawatin tuulivoimalaa. Määrä tuntuu suurelta, ja sitähän se todella onkin. Sopivia sijoituspaikkoja on aika vähän, ja sopivimmat niistä on rannikkoalue, jota Suomessa on Torniosta Vehkalahdelle mitattuna noin tuhat kilometriä, joista ehkä 900 kilometriä voisi teoriassa olla käytettävissä tuulivoimalan sijoituspaikaksi. Tuolloin yksi yli satametrinen tuulivoimala sijaitsisi kilometrin välein koko rannikkoseudulla, jolloin yhden voimalan luota näkisi säätilan mukaan vähintäänkin kaksi viereistä voimalaa.

Tuulisähköllä on tiettyjä ongelmia, jotka vähentävät sen houkuttelevuutta vakavasti otettavana energiantuotantomuotona. Voimaloiden rakentaminen on kallista, ja niiden sähköntuotto on täysin riippuvainen tuulioloista. Jos jollakin aluella on tyyni sää, on selvää, että tuuligeneraattorien siivet eivät pyöri eivätkä ne tuota sähköenergiaa. Tuulivoimalaitos tuottaa sähköenergiaa nimellistehollaan vain tietyissä tuulioloissa, jotka vallitsevat suhteellisen harvoin. Kaikkina muina aikoina (60–80 prosenttia ajasta) tuulivoimala tuottaa sähköä alle nimellistehonsa, eli se toimii huonolla keskimääräisellä hyötysuhteella.

Usein selkeinä talvisina pakkaspäivinä, kun sähkönkulutus on suurimmillaan, maassa valitsee korkeapaineen vuoksi tyyni sää, jolloin tuulivoimalat seisovat sananmukaisesti tyhjän panttina sen sijaan, että ne tuottaisivat vastiketta niihin tehdyille suurille investoinneille. Ne ovat silloin täysin hyödyttömiä.

Lyhyesti sanoen: jos maassa halutaan nyt ja tulevaisuudessa käyttää (kotimaista) sähköenergiaa, siihen täytyy olla olemassa tarvittava kapasiteetti.

ABC on kallein myös Kempeleessä

Blogissa kerrottiin jokin aika sitten, että ABC-liikenneasemat on Oulun seudun kallein bensiininmyyjä:

http://oulun1.blogspot.com/2010/03/abc-kalleinta-bensiinia.html

Oulun eteläpuolella sijaitsevassa Kempeleessä sijaitsee kolme polttoaineiden myyntipistettä: vanhan 4-tien Shell, Zeppelinin Shell ja Zeppelinin ABC. Näistä kaksi viimeistä sijaitsevat noin 400 metrin etäisyydellä toisistaan. Kuten alla olevasta kuvasta havaitaan, ABC:n kylmäaseman hinta on peräti 5 senttiä Shellin hintaa korkeampi.

Shellin yhteydessä sijaitsi aikaisemmin normaali huoltoasema myymälöineen, mutta se on kuluneen kevään aikana lakkautettu. Simpukka-ravintola jatkaa edelleenkin toimintaansa, ja sen kassalle voi myös maksaa polttoaineostoksen.

Mitähän mahtaa liikkua mielessä autoilijalla, joka maksaa vapaaehtoisesti 5 senttiä enemmän bensiinilitralta tankatessaan ABC-asemalla, joka sijaitsee aukean pysäköintialueen laidassa ja on tuulinen ja ainakin näin keväällä erittäin pölyinen paikka? Voisiko pelkkä S-ryhmä-uskollisuus selittää sen? Vai onko siinä yksinkertaisesti vain kyse tyhmyydestä..?

Kuten uutinen kertoi jokin aika sitten, Shell on luopumassa polttoaineiden vähittäismyynnistä Suomessa. Ostajaksi on kaavailtu pahamaineista S-ryhmää ja sen omistamaa ABC-ketjua. Jos niin tulee käymään, ei ole vaikea arvata, mihin suuntaan polttoaineiden hinnat tulevat muuttumaan Kempeleessä.

Alkoholi vs. huumeet

Monien nykyisin huumeiksi luokiteltavien aineiden käyttämistä ei ollut kriminalisoitu vielä sata vuotta sitten, vaan niitä pidettiin tuolloin eräänlaisina ”nautintoaineina”, vaikkakin niiden käyttöä ja käyttäjiä saatettiin kuitenkin hieman paheksua. Tuon jälkeen käytännössä jokaisen lääkeaineen tai luonnosta saatavan aineen, joka vaikuttaa keskushermostoon, käyttäminen muutoin kuin lääkärin määräyksestä ja ohjauksessa on tullut rangaistavaksi teoksi.

Aina kun julkisuuteen putkahtaa uusi ”aine” – oli se sitten jokin laillinen, muuhun käyttöön tarkoitettu valmiste tai suoraan huumeeksi tarkoitettu – jolla on jonkinlaisia huumaavia vaikutuksia, se luokitellaan nopeasti huumausaineeksi, jonka käyttäminen on lainvastaista. Näyttääkin siten siltä, että kaikenlaisten ”huumaavien” aineiden käyttäminen on kiellettyä, eikä sillä ole väliä, saadaanko ”huume” luonnosta vai onko se synteettinen valmiste.

Yhteiskunta on ottanut tiukan asenteen siihen, että yksittäinen kansalainen ei saa niin sanotusti sekoittaa nuppiaan huumaavilla aineilla. Jos hän niin tekee, siitä on lievimmilläänkin seurauksena oikeudenkäynti ja sakkorangaistus. Seuraavaksi suurempi huumerikos on huumaavien aineiden myynti, josta törkeänä huumausainerikoksena seuraa tavallisesti vankeusrangaistus – ehdollisena tosin ensimmäisellä kerralla.

Koska huumausaineiden käyttäminen, myynti ja välittäminen on kriminalisoitu, siitä seuraa, että huumeet ovat erittäin kalliita (niiden arvoon nähden), mikä puolestaan aiheuttaa huumeita käyttäville rahaongelmia, jotka täytyy ratkaista rikollisilla keinoilla. Huumeiden kriminalisointi synnyttää siten toisaalle rikollisuutta, jonka kustannukset voivat olla paljon suuremmat kuin suoraan huumeiden käytöstä syntyvät.

Huumekauppa on rahassa mitattuna yksi maailman suurimmista teollisuudenaloista, ja kaikki tulot ovat verovapaita. Yksikään valtio ei saa senttiäkään verotuloja laittomasta huumekaupasta.

Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta huumeidenkäyttäjät liikkuvat omissa porukoissaan, ja heitä on tavallisesti vaikea tunnistaa päihteettömistä. He eivät myöskään juuri herätä huomiota ”harrastuksensa” parissa.

Alkoholin käyttö ja siihen suhtautuminen on nykyään vapaampaa ja myönteisempää kuin koskaan. Alkoholin reaalihinta on myöskin alhaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Alkoholia saa nykyisin lähes kaikkialta ja aamusta iltaan – myös sunnuntai mukaanlukien. Jos jokin henkilö haluaa tulla juovuksiin tai olla juovuksissa, se onnistuu hyvin helposti, eikä se maksa juurikaan mitään.

Alkoholin käyttöä ei ole kriminalisoitu millään muulla tavalla kuin että autoa ei saa ajaa juovuksissa (yli 0,5 promillen alkoholipitoisuus veressä). Muuten juovuksissa voi olla missä tahansa ja tehdä lähes mitä tahansa – kunhan ei vain riko lakia.

Alkoholin käyttöön – katsomatta siihen onko se ”väärinkäyttöä” vai sen lievemmän muodon mukaista ”kohtuukäyttöä” – liittyy paljon välittömiä ja välillisiä lieveilmiöitä, joiden synnyttämät kustannukset ovat paljon suuremmat kuin koko alkoholiveron tuotto.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole puolustella huumeiden käyttöä vaan vain osoittaa epäsuhta, joka vallitsee huumeiden ja alkoholin ”luvallisen” käytön välillä. Molemmat ovat keskushermostoon vaikuttavia aineita, jotka aiheuttavat riippuvuutta. Sen tähden tuntuukin ihmeelliseltä, että alkoholin käyttö on luvallista ja sen katsotaan olevan vain normaali vapaa-ajan viettotapa, kun taas huumeiden käytön kriminalisointi on viety äärimmilleen.

Jos huumeiden käyttö on kiellettyä, suhtautumisen alkoholin käyttöön ei pitäisi olla yhtä sallivaa kuin mitä se nykyisin on.

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

Yhdysvaltalainen historioitsija Dee Brown kirjoitti 1970 kirjan Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, joka kertoo Amerikan intiaanien historian heidän näkökulmastaan. Vaikka kirja onkin romaanin oloinen, se ei kuitenkaan ole sellainen, vaan se perustuu luotettavaan arkistomateriaaliin.

Ennen espanjalaisten saapumista Uudelle mantereelle intiaanit elivät käytännössä kivikauden tasolla, joten on ymmärrettävää, että näillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustautua eurooppalaisia maahantunkeutujia vastaan. Tarvetta puolustautumiseen ei tosin aluksi ollutkaan, koska Yhdysvaltojen koillisosan (nykyinen Uusi Englanti) intiaanit ottivat tulokkaat avosylin vastaan.

Varsinainen valloitus alkoi 1600-luvulla, kun englantilaiset alkoivat asuttaa Uutta mannerta koillisosista alkaen. Vaikka Pohjois-Amerikassa asuikin tuolloin satoja itsenäisiä intiaaniheimoja, manner oli kuitenkin harvaan asuttu. Maahanmuutto lisääntyi, ja siirtolaisia tuli myös muista Euroopan maista. Asutus alkoi levittäytyä hitaasti kohti länttä, ja tuolloin alkoivat samalla ensimmäiset konfliktit mantereen alkuperäisasukkaiden intiaanien kanssa. Kyseessä oli useasti intiaanien metsästysmaiden tai joidenkin pyhien paikkojen valloitus, ja koska intiaanit eivät suosiolla jättäneet maitaan, heidän siirrettiin aseiden avulla joko elävinä tai kuolleina.

Toisinaan tulijat halusivat vain ”osan” intiaanien maista, ja he jopa maksoivat siitä intiaaneille, mutta tavallisesti kävi niin, että intiaanit saivat lopulta huomata menettäneensä kaiken maansa. Valkoiset tulokkaat pettivät kerta toisensa jälkeen intiaanien kanssa tekemänsä sopimukset.

Wounded Kneen verilöylyn (1890) myötä intiaanien vapaus omassa maassaan päättyi. Siihen loppui myös taru villistä lännestä ja osa Pohjois-Amerikan historiaa.

Kaikki lännen legandat romaaneineen ja elokuvineen antavat aivan vääränlaisen kuvan ”sotaisista” intiaaneista. Ne perustuivat Yhdysvaltojen hallituksen linjaan ja propagandaan, joiden avulla hallituksen toimet intiaaneja vastaan saatiin näyttämään perustelluilta ja oikeutetuilta. Vastoin yleistä luuloa skalpeeraus eli ”päänahan ottaminen” ei kuulunut millään tavalla intiaanien kulttuuriin, vaan intiaanit oppivat espanjalaisilta tämän tavan, jota he sitten sovelsivat vihollisina pitämiinsä valkoisiin.

Historiassa on toteutettu monia kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia (tai mitä nimiä siitä halutaankin sitten käyttää), mutta tuskin mikään niistä vetää vertoja Pohjois-Amerikan intiaaneihin kohdistettuun terroriin, joka tapahtui laajalla, koko mantereen kattavalla alueella ja kesti jopa vuosisatojen ajan. Asia lieneekin kiusallinen amerikkalaisille ja varmasti muidenkin maiden kansalaisille, ja sen vuoksi onkin ymmärrettävää, että siitä halutaan vaieta.

Tuhoaminen kärjistyi vuosina 1860–90, ajanjaksona jolloin länsi lopultakin valloitettiin. Tuolloin käytiin monia intiaanisotia, joissa intiaanit lannistetiin viimenkin, ja heidät sijoitettiin asumaan reservaatteihin, jotka sijaitsivat tavallisesti karuilla ja hedelmättömillä alueilla, jotka eivät yksinkertaisesti kelvanneet valkoisille uudisasukkaille. Reservaatit olivat (ja ovat kai edelleenkin) käytännössä vain eräänlaisia keskitysleirejä, joihin mantereen alkuperäisasukkaat saatiin sijoitettua pois valkoisten amerikkalaisten silmistä ja mielistä.

Sioux-päällikkö Punaisen Pilven kuuluisat sanat pelkistävät yhteen virkkeeseen intiaanien kurjan kohtalon valkoisen miehen vietyä heidän maansa.

”He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin jaksan muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen.”

Väkivaltainen Fantom

Kaleva on julkaissut Fantom-sarjakuvaa niin kauan kuin kukaan jaksaa muistaa. Fantom, joka tunnetaan myös Mustanaamiona, Vaeltavana aaveena ja Miehenä joka ei voi koskaan kuolla, edustaa yhden miehen ja myös oman käden oikeutta tämän taistellessa rikollisuutta vastaan.

Fantom joutuu käytännössä turvautumaan väkivaltaan jokaisessa tarinassa ottaessaan yhteen rikollisten kanssa. Kun muu ei auta, Fantomin nyrkit tai aseet puhuvat.

Nykyisessä tarinassa Fantom erakkokavereineen ottaa yhteen salakuljettajien kanssa hylätyllä porauslautalla. Fantom ei säästä nyrkkejään, ja erakkokaveri huitoo jättimäisillä putkipihdeillä konnia päin näköä. Kaikesta voimankäytöstä huolimatta vastustajat eivät näytä saavan minkäänlaisia vammoja – mitä nyt herkemmällä saattaa tajunta karata hetkeksi.

Fantomin väkivaltaista käytöstä on toki ennenkin nähty, mutta nykyisen tarinan väkivalta alkaa mennä liian pitkälle. Tarvitseeko sitten enää ihmetellä, mistä väkivaltaisiksi kasvavat nuoret löytävät roolimallinsa? Eipä todellakaan tarvitse, sillä se löytyy Kalevan Fantom-sarjakuvasta. Siinä on oiva samastumiskohde punttisaleilla Fantom-lihaksia hankkiville nuorille.

Kalevan kannattaisi harkita Fantomin, joka on muutenkin lapsellinen sarjakuva, vaihtamista vähemmän väkivaltaiseen sarjakuvaan, kuten esim. Aku Ankkaan, jota se ei ole koskaan julkaissut sivullaan. Kalevan muut sarjakuvat eivät Touhulan perhettä lukuunottamatta myöskään tasollaan juuri päätä huimaa.

Kalkkaro on lapsellinen ja kliseinen lännenseikkailu, joka taitaa olla oululaista alkuperää.

Viivi ja Wagner, joka kertoo sikaansekaantuja-Viivistä ja siasta, on niin suomalainen sarjakuva kuin voi olla. Tuskinpa voisi olla toista maata, jonka monet lehdet julkaisevat tuota typerää ja jopa sairasta sarjakuvaa.

Velhossa ei ole mitään huomautettavaa. Se on kuin eräänlainen standardisarjakuva.

Lassi ja Leevi edustaa kansainvälistä lapsellista ja typerää sarjakuvaa, joka sopii hyvin Kalevaan muiden infantiilien Fantomin, Kalkkaron ja Viivin seuraan.

Alla on Kalevan Juttutupaan 1998 kirjoitettu juttu lehden silloisista sarjakuvista. Mikään ei näytä muuttuneen 12 vuoden aikana – ei ainakaan parempaan suuntaan.

Kalevan sarjakuvat

Kalevan arkipäivän sarjakuvastripit edustavat varsin vaihtelevaa tasoa. Sarjakuvista kaksi erottuvat naiviudessaan selvästi muista. Fantom puolustaa primitiivisiä ja hiukan yksinkertaisia negridisiä heimoja pahoja valkoisia miehiä vastaan. Ehkäpä Fantom tuntee synnynnäistä kaunaa valkoista miestä kohtaan – vaikka itsekin edustaa samaa rotua – koska espanjalaiset merirosvot surmasivat hänen esi-isänsä, jonka merirosvojen hyökkäyksessä hengissä selviytynyt poika keksi koko naurettavan legendan miehestä, joka ei voi koskaan kuolla.

Jos erimielisyydet Fantomin ja konnien välillä eivät ratkea puhumalla, otetaan avuksi nyrkki tai aseet. Fantom edustaa alkuasukkaille eräänlaista ylijumalaa; vrt. Kurtiz Joseph Conradin romaanissa Pimeyden sydän. Olisikohan Fantomin aika vetäytyä hetkeksi sivuun vetämään hieman henkeä (tai jopa eläkkeelle) ja antaa estradilla tilaa muille sankareille, esim. Aku Ankalle, koska täytyyhän 20 sukupolvea vääryyttä vastaan taistellutta sankaria jo väsyttää?

Fantom (tai oikeammin Mustanaamio) on perinteisesti ollut poikien sarjakuvalehtien suosikkisankari, ja se on selvästi suunnattu lapsille. Jonesin tyhjäntoimittajasisarusten toilailuista kertova Juliet Jonesin sydän on taasen selvästikin tarkoitettu aikuisväestölle, vaikkakin kertomusten juonille tuskin mikään muu sarjakuva vetää vertoja, mitä tulee sarjakuvan lapsellisuuteen ja typeryyteen.

Nykyinen kertomus kertoo ”invalidisoituneesta” entisestä pankkivirkailijasta, joka iltapuhteinaan puhkaisee aukkoa huoneistonsa komeron seinän ja pankin (mahdollisesti kassaholvin) välille. Jonesin tyttö pääsee vihille asiasta, mutta Olsonilla on heti selitys valmiina. Tarkoituksena on vain tehdä hätäpoistumistie tulipalon varalle. Elämäänsä hieman sisältöä kaipaava sisaruksista nuorempi menee pankinjohtajan puheille. Pankinjohtaja kertoo hyvin auliisti henkilökohtaisia asioita entisestä työntekijästään vieraalle henkilölle (Jonesille).

Ehkä Kalevan toimitustakin juonen typeryys alkaa naurattaa ja sarjakuvalle haetaan lisää vauhtia palaamalla muutaman päivän ajaksi edelliseen, lehden sivulla jo esitettyyn tarinaan. Tuossa hupikertomuksessa ”löytyi” öljyä juuri Juliet Jonesin (vanhempi sisko, tummatukkainen) talon alta. Välillä lennettiin kuumailmapallolla jne.

Nykyisessä kertomuksessa Jonesin tyttö kuvittelee tekevänsä jotakin suurta laupeudentyötä auttaessaan pari tuntia päivässä jotakin vähäosaista, joka tulee osoittautumaan tarinan konnaksi ja saamaan rangaistuksen. Olsonin ja hänen ”tyttärensä” jouduttua lukemaan tiilenpäitä, Jonesin tytöstä tulee tietenkin sankari.

Jonesin tyttärien edesottamuksia koomisesti kuvaava sarja ja Fantom joutaisivat sivuun. Touhulan perhe ja Lätsä ovat sellaisia klassikoita, jotka säilyvät tuoreina aina. Touhulan perhe tosin palasi vaihteeksi takaisin 80-luvulle. Aidan takaa maailman menoa kummastelevat otukset jääkööt edustamaan infantiilia sarjakuvaa. Velho käsittelee aikamme ilmiöitä sarkastisesti. Lakimiehet, hautausurakoitsijat, hallitsijat, baarimikot, baarikärpäset (Narri), tallimies, ym. saavat kukin osansa herjanheitosta. Hallitsijaa kohtaan lentää tosin joskus myös jotakin konkreettista.

Tietomaan torni kallistuu

Kaleva kertoi aamun lehdessään, että Tietomaan tornin (eli entisen Åströmin nahkatehtaan vesitornin) havaittiin maanantaina kallistuneen. Italialainen tornitutkija Luigi Acerbi, joka vielä sattuu olemaan maailmankuulun tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbin jälkeläinen, saapuu tänään kertomaan tyhmille oululaisille, onko torni kallistunut vai ei.

Kalevan ”asiantuntevan” toimituksen mielestä Åströmin tornista voisi tulla jopa Pisan kaltevaa tornia kuuluisampi, vaikkakaan se ei vielä ole ”kallistunut” yhtä paljon. Artikkelissa tosin arvioidaan, että jos kallistuma korjaantuu itsestään, Oulu menettää tuhannen taalan paikan saada kaupunkiin jonkin siltä puuttuvan vetonaulan.

Kuten kuvasta voidaan havaita, vinossahan se on... vai olisiko kyseessä sittenkin valokuvausteknillinen kikka..?

Kotkassa ilmestyvässä sanomalehdessä (Kotkan Sanomat) oli hyvä aprillijuttu parikymmentä vuotta sitten. Lehdessä kerrottiin, että venäläisestä kirjolohikasvattamosta oli päässyt karkuun kymmenentuhannen kalan parvi, jonka oli nähty suuntaavan kohti Kotkaa. Tuolloin oli ollut vähäjäinen talvi, ja meri oli sulanut jo maaliskuun puoliväliin mennessä.

Samainen lehti kertoi seuraavana päivänä, että merellä oli nähty poikkeuksellisen paljon kalastus- ja muita aluksia ilmeisestikin pyytämässä venäläisiä karkulaiskaloja, mutta saalis oli kuitenkin jäänyt mitättömäksi.