Uskontomaksu

Luterilaisen kirkon kuluneen viikon kannanottojen vuoksi ennätysmäärä seurakuntalaisia on eronnut kirkosta. Jopa kirkon ykkösmies eli piispa on kiinnittänyt asiaan huomiota. Arkkipiispa ei ollut niinkään huolestunut kirkosta eronneiden henkisen perinnön ja taivaspaikan menettämisestä vaan enemmänkin kirkkollisveronmäärän vähenemisestä. Kirkko jopa arvioi rahassa, kuinka suuren loven kuluneen viikon ”ylimääräiset” eronneet tulevat tekemään kirkollisverokertymään ensi vuonna.

Niinpä, niin. Raha se on substanssi, jonka avulla kirkkokin toimii ja jota vailla uskonnollisen propagandan levittäminen kansalle vaikeutuisi. Kirkkollisverosta maksetaan niin piispojen, rovastien, kirkkoherrojen, pappien, apupappien kuin muunkin henkilöstön palkka- ja muut menot.

Yksittäiset seurakunnat voisivat toki nostaa kirkollisveroprosenttia, mutta se saattaisi omalta osaltaan lisätä eroamisten määrää. Kirkko on tähän asti toiminut kuin valtio: se on määrännyt tulonsa (=kirkollisvero) menojensa mukaan. Kirkko ja sen muodostavat seurakunnat eivät ole kuulleetkaan kulukuureista, joihin niin moni yritys, kunta ja jopa valtiokin on joutunut turvautumaan, kun tulojen ja menojen suhde on ollut muuttumassa epäsuhtaiseksi. Kirkon ei siten auta muuta kuin sopeuttaa menonsa laskevien tulojensa mukaan.

Valtio voisi tietenkin tulla apuun ja määrätä eräänlaisen uskontomaksun, jonka mallina voisi toimia kaavailtu Yleisradion mediamaksu. Uskontomaksu olisi tietenkin epätasa-arvoinen, eli se olisi ruokakuntakohtainen ja uskonnonvapauslakia rikkoen se perittäisiin ulosoton uhalla kaikilta talouksilta katsomatta siihen, mitä uskontoa talouteen kuuluvat henkilöt tunnustavat.

Pakkomaksun avulla muita uskontoja tunnustavat ja uskonnottomat saataisiin näin kirkon holhouksen piiriin. Tällä tavalla kirkkoon kuuluvien määrä saataisiin täydeksi sadaksi prosentiksi.

Koska kyse olisi niinkin tärkeästä asiasta kuin kirkon toiminnan tukemisesta, uskontomaksun suuruuden tulisi olla vähintäänkin 500 euroa vuodessa. Kirkkohallitukselle annettaisiin oikeus päättää vuosittain seuraavan vuoden uskontomaksun suuruudesta. Maksun suuruuden määrääminen olisi siten täysin kirkkohallituksen harkinnassa.

Mitä hyötyä uskontomaksusta sitten olisi? Kirkko voisi edelleenkin jatkaa elämäänsä kuin sika vatukossa, eikä sen tarvitsisi välittää tuon taivaallista seurakuntalaisten mielipiteistä kirkon toiminnasta, ja yhteiskunnallinen epätasa-arvoistaminen voisi edelleenkin jatkua, eli köyhiä kuritettaisiin entistäkin enemmän.

Koska anglismin suosio vain kasvaa Suomessa, kirkkokin voisi hyödyntää sitä ja luoda sloganin:

Uskontomaksu makes sense