Alkoholismi

Ilmaisjakeluna kotiin tulevassa Valtatie 20 -lehdessä oli artikkeli Minnesota-hoidosta, jota käytetään alkoholistien ”parantamiseen”. Artikkelin mukaan Lapualla toimivassa yksityisessä hoitolaitoksessa on vain 20 potilaspaikkaa, mutta Ruotsissa niitä on peräti 3000. Koska alkoholismia pidetään psykiatrisena ”sairautena”, Minnesota-kotia voidaan siten hyvin kutsua psykiatriseksi hoitolaitokseksi (asylum), jolla on monia kansanomaisia nimiä mutta jotka jätettäköön tässä mainitsematta.

Peilistä katseleva seurapiirirouva on se haavekuva, joka alkoholisti toivoo ja uskoo olevansa. Se on kuva, jonka hän haluaa näyttää myös muille. (Lehden kuvateksti)

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla arvostella tai ivata Minnesota-hoitoa, koska kirjoittajalla ei ole eikä tule koskaan olemaankaan minkäänlaista kokemusta siitä tai mistään muustakaan alkoholin käyttöön liittyvästä asiasta, vaan vain pilkata alkoholisteja, noita säälittäviä, myötätuntoa kaipaavia ja ”väärinymmärrettyjä” reppanoita, jotka ovat – vaikka se tuntuukin heistä itsestään aivan uskomattomalta – itse syypäitä omaan tilaansa. Kukaan ei ole koskaan pakottanut heitä juomaan.

Asylumin sivulla on mielenkiintoista tekstiä: ”Alkoholismi on parantumaton, mutta hoidettavissa oleva sairaus. Alkoholisti ei koskaan kykene palaamaan "sosialiseen" alkoholinkäyttöön. Tämä on peruuttamatonta, fysiologisista, psyykkisistä ja tunneperäisistä syistä johtuvaa. Alkoholismisairaus pysyy piilevänä elämän loppuun saakka ja puhkeaa uudelleen vähäisimmästäkin määrästä keskushermostoon vaikuttavaa päidettä.”

Eihän sitä sitten sanotakaan turhaan, että kerran juoppo on aina juoppo...

Minnesota-hoitoon kuuluu neljän viikon intensiivijakso Lapuan asylumissa ja sen jälkeinen 48 viikon jatkohoito valituilla paikkakunnilla, mm. Oulussa. Alkoholistin on siis varattava vuosi aikaa elämästään ”eheytymiseen” tavalliseksi ja (huom!) raittiiksi kansalaiseksi. Pullon korkki on myös muistettava pitää visusti kiinni, ellei sitten halua kokea kaikkea uudelleen.

Asylumin sivulla kerrotaan myös: ”Minnesota-hoito on hoitomenetelmä, joka on kehitetty USA:ssa Minnesotan osavaltiossa 40-luvun lopulla Willmarin valtionsairaalassa.”

Kas kummaa, mutta Lapuan asylum ei kerro, että Willmar State Hospitalin toinen nimi oli Willmar State Asylum eli Willmarin valtionmielisairaala. Hoitolaitos lakkautettiin ja toiminnot siirrettiin muualle 1969.


Alkoholismia on käsitelty myös kirjallisuudessa ja elokuvassa. Tunnetuimmat romaanit on siirretty valkokankaalle, ja siksi onkin luontevampaa viitata niihin elokuvien yhteydessä. Koska aihe on mikä on, ohjaajien ja tuottajien on vaikea käsitellä aihetta muutoin kuin sarkastisesti, ja niinpä useimpia elokuvia onkin sitten vaikea katsoa nauramatta.

Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (The lost weekend) vuodelta 1945 perustuu Charles B. Jacksonin samannimiseen romaaniin, joka kertoo alkoholistin tapahtumantäyteisestä viikonlopusta. Siinä kuvataan alkoholistin kaikki mahdolliset tunnetilat. Elokuva voitti parhaimman elokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Elokuva on todella lystikäs katsottava. Romaani alkaa muistaakseni sanoin ”Hänen sydämensä barometri ennusti myrskyä”, mikä enteili edessä olevaa ”vauhdikasta” viikonloppua.


Blake Edwardsin Viinin ja ruusujen aika vuodelta 1962 kertoo Jack Lemmonin esittämästä PR-miehestä, joka pääsee työssään alkoholin makuun (suomalaiskansalliseen tyyliin ”juodaan nyt, kun kerran ilmaista viinaa on tarjolla”). Hän avioituu Lee Remickin esittämän raittiin henkilön kanssa ja vetää tämän mukaan alkoholin maailmaan. Pariskunnan todettua epätoivoisen tilanteensa nainen onnistuu raitistumaan, mutta mies hetken raitistumisen jälkeen retkahtaa jälleen. Riemastuttavinta elokuvassa on lopun kohtaus, jossa Lemmon etsii epätoivoisesti appiukkonsa kasvihuoneesta sinne jemmaamaansa viinapulloa.


Jack Vitikan Mies tältä tähdeltä (1958) kertoo perheellisestä toimistovirkailijasta, joka pitkäksi venähtäneen viikonloppujuopottelun vuoksi saa potkut työpaikastaan, ja siitä alkaa alamäki. Mies hakeutuu hoitoon ja erilaisten vastoinkäymisten jälkeen pääsee eroon alkoholista. Elokuvalla halutaan selvästikin kertoa, että alkoholismista voi parantua (jos niin vain haluaa).


Tunnetuin kotimainen alkoholin väärinkäyttöä käsittelevä elokuva lieneekin Matti Kassilan Elokuu vuodelta 1956 (jos sitä oikeaa sitten edes on..?). Siinä kanavanvartija Viktor Sundvall viettää viimeistä päiväänsä vieraan tuoman alkoholipullon seurassa. Joitakin Sundvallin hilpeää nuoruutta kuvaavia takaumia lukuunottamatta elokuva kertoo vain yhdestä elokuun vuorokaudesta. Kirjailija Sillanpäällä lieneekin ollut omia ”henkilökohtaisia ongelmia”, ja sen tähden hän pystyi rakentamaan kanavanvartija Sundvallista hyvin todentuntuisen alkoholistin kuvan. Tuskinpa kukaan muu kuin Toivo Mäkelä olisi ollut sopivampi pääosaan.


Jännityksen mestariksi usein kutsuttu elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock on myöskin käsitellyt alkoholismia tv-sarjoissaan. Alfred Hitchcock esittää -sarjan jakso ”Never again” (1956) kertoo naisalkoholistista ja tämän kohtalokkaasta teosta viimeisen retkahtamisen jälkeen. Jakso alkaa siitä, kun Phyllis Thaxterin esittämä nainen herää ”huonossa kunnossa” ja havaitsee olevansa jonkinlaisessa sairaalassa. Hitaasti edellisen illan tapahtumat alkavat palautua naisen mieleen, ja lopulta myös selviää naisen olinpaikka, joka on vankilasairaala, ja miksi hän on siellä.


”Hitch” palasi aiheeseen myöhemmässä Alfred Hitchcockin tunti -sarjassa, jonka jaksossa Hangover (1962) Tony Randallin esittämällä mainosmiehellä korkki pääsee irtoamaan pullosta, ja hän pitää tärkeän esitelmän juovuksissa. Loppupäivä ja -ilta kuluu samoissa kosteissa merkeissä. Myös tässäkin tarinassa päähenkilö tekee kohtalokkaan teon, joka paljastuu jakson lopussa niin päähenkilölle itselleen kuin katsojille. Hitchcock kertoo omassa loppukommentissaan sarkastisesti alkoholin vaaroista.


On toki olemassa muitakin alan elokuvia, mutta ne eivät yllä syvällisyydessään ja humoristisuudessaan edellä esitettyjen tasolle. Nämä ovat erittäin hyvä johdanto jokaiselle, joka ”haaveilee” alkoholistin elämästä.

Kännissä olet cool... vai miten se sanonta oikein meni..?

Raja ns. kohtuukäyttäjän ja alkoholistin välillä on kuin veteen piirretty viiva, eli se on hyvin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Tietty käyttömäärä viikossa voi olla yhdellä ”vain kohtuukäyttöä”, kun taas toisella se on jo alkoholismia.

Vanha totuus taitaa olla se, että ensimmäinen korkattu keskiolutpullo on potentiaalinen tie alkoholismiin.

Tässäpä on opettavainen ja varoittava tositarina:

Tarjan tarina

Artikkelin mukaan Tarja haki ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin ”apua” alkoholista. 30 vuoden etanolikuuri ei näyttänyt sittenkään tuovan pysyvää paranemista, koska artikkelin mukaan: ”Paniikkihäiriöön Tarja syö edelleen lääkkeitä. Hän käy myös viikoittain terapiassa.”

Ehkäpä psykiatrisesta konsultaatiosta olisi (jo 30 vuotta sitten) ollut enemmän apua kuin Alko Oy:n myymistä ”lääkkeistä”.

Alkoholin hinta on EU- ja muista syistä laskenut siitä, mitä se oli aikaisemmin, mutta siitä huolimatta se on kallista. Jos käyttää 30 vuotta alkoholia runsaanpuoleisesti, siihen on täytynyt kulua paljon rahaa, josta suurin osa on ohjautunut veroina valtiolle. Vaikka alkoholisti onkin käyttänyt tai käyttää paljon yhteiskunnan terveys- ym. palveluita, hän on ikään kuin jo maksanut niistä.

Olisikin mielenkiintoista kuulla kymmeniä vuosia ”harrastuksensa” parissa olleelta alholistilta, kannattiko se. Olisiko nuo vuosikymmenet voinut viettää eri tavalla ilman ylimmässä kuvassa mainittuja alkoholistin tyypillisiä tunnetiloja?

Tom Jones

Kyse ei ole ”Walesin tiikerinäkin” tunnetun Tom Jonesin laulukirjasta vaan Henry Fieldingin maineikkaasta romaanista. Romaanin koko nimi on The history of Tom Jones, a foundling.


Pienikokoinen kaksiosainen kirjasarja on painettu 1819 Lontoossa. Sivuja siinä on noin 1050. Huolimatta pienestä sivukoosta rivimäärä ja kirjainten määrä rivillä on likimain sama kuin normaalikokoisessa kirjassa.


Tom Jones ilmestyi alkujaan jo 1749. Romaanin tapahtuma-aika, 1700-luvun puoliväli, on varsin erilainen kuin oma aikamme.


Alkuaukeamalla olevan kirjoituksen mukaan kirjan on jossakin vaiheessa omistanut M.D. J Davis, Surgeon Royal Navy, Bristol.


Romaanin alku:

Yksityinen kuparikaivos

Eräässä oululaisessa lehdessä julkaistiin 1980-luvun puolivälissä alla oleva artikkeli, joka kertoi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla toimineesta yksityisestä kuparikaivoksesta.

Kuten tekstissä todetaan, kuparin louhiminen ja jalostaminen oli ollut erittäin työlästä. Kaivostoimintaa harjoittanut tilallinen myös piti talossaan kauppaa, joka oli pitäjän ensimmäisiä ellei sitten peräti ensimmäinen. Siksi ihmetyttääkin hieman, miten ”kaivosyrittäjällä” oli riittänyt aikaa kaikkeen tuohon muun tilanhoidon ohella.








Tämä on esimerkki menneen ajan tarinasta, joka katoaa sen myötä, kun sen kertojat poistuvat keskuudestamme. Artikkelissa haastatellut henkilöt tuskin ovat enää kertomassa tätä tai mitään muutakaan tarinaa pitäjän ja kylän unohduksiin painuneesta historiasta.

Sudokun ratkaisuohjeet

Englanninkielinen 4-sivuinen seikkaperäinen ratkaisuohje ei ole enää ostettavissa

Angry Birds

Lainaus Wikipediasta: ”Angry Birds (tunnetaan myös kansainvälisesti lyhenteellä "AB") on suomalaisen Rovio Mobilen usealle eri mobiilialustalle kehittämä videopeli, joka julkaistiin vuonna 2009.”

Vai että se tunnetaan oikein AB-lyhenteenä..? Katsotaanpa sitten seuraavaksi, mitä Google palauttaa ”AB”-haulla. Ensimmäinen tulos on Wikipedia, joka kertoo seuraavaa:

Ab tarkoittaa seuraavia:
- abhaasi, ISO 639-1 -koodi ab, kieli
- Air Berlin, IATA-koodi AB, lentoyhtiö
- Alberta, postilyhenne AB, Kanadan provinssi tai territorio
- AB, veriryhmä
- osakeyhtiö, AB (Ruotsissa), ab (Suomessa), ruotsin sanasta aktiebolag, yhtiömuoto
- artium baccaleureus, A.B., yhdysvaltalainen yliopistotutkinto
- ab, kuukausi juutalaisessa kalenterissa.

Mutta ei sanaakaan Angry Birdseistä...

Wikipediasta luetun kuvauksen perusteella AB vaikuttaa melko ääliömäiseltä peliltä, mikä luonnehdinta sopii tosin kuvaamaan lähes kaikkia tietokone- ja mobiilipelejä. Wikipedia kuvaa peliä seuraavalla tavalla: ”Angry Birdsissä pelaajalla on hallittavana joukko lintuja, joilla on tarkoitus tuhota jokaisessa tasossa olevat vihreät siat. Vihreät siat ovat kaapanneet munat lintujen pesästä, ja siitä raivostuneet linnut yrittävät ritsan avulla osua sikoihin tai niiden rakennelmiin.”

Joku saattaisi pohtia mielessään pelissä olevan asetelman motiivia. Miksi vihreät(?) siat ovat kaapanneet munat lintujen pesistä? Miksi siat yleensäkin rakentavat ihmeellisiä lankkurakennelmia ja vielä jatkavat niiden rakentamista, jos ovat tietoisia lintujen halusta tuhota niitä?

Jotenkin voisi vielä ymmärtää, että kouluikäinen kokee pelin hauskaksi, mutta jos täysi-ikäinen viitsii tuhlata aikaansa tuollaiseen, sitä on jo vaikea ymmärtää.

Angry Birds on synnyttänyt ympärilleen koko joukon ”kannattavaa” oheisliiketoimintaa. Citymarket myy AB-jättipehmolintuja hintaan 59,90 euroa. Jääköön mahdollisen ostajan mielikuvituksen varaan, mitä käyttöä sillä voisi olla.

Innostus AB:n ympärillä kertoo ikävästi sen, mikä on niin suomalaisten kuin myös monien muidenkin maiden kansalaisten henkinen tila ja vireys tällä hetkellä. Se on hyvin infantiili. Uudet sovellukset suorastaan kilpailevat keskenään siitä, mikä niistä on typerin ja myöskin eniten kansaan vetoava.

Jos palataan sata vuotta ajassa takaisin ja ajatellaan tuon ajan teknistä ja taloudellista kehitystä, voidaan puhua edistyksen ajasta. Moni suuri keksintö oli juuri tullut tai oli lähivuosina tulossa yleiseen käyttöön. Niitä olivat mm. sähkö, puhelin, auto, elokuva ja radiolähetykset.

Jos tuon ajan ihminen näkisi, mikä kiinnostaa sata vuotta myöhemmin elävää ihmistä, hän ei kerta kaikkiaan voisi uskoa näkemäänsä. Hän olisi luullut, että sata vuotta olisi tuonut mukanaan henkistä kehitystä, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kehitystä on tapahtunut tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen jälkeen kehitys on kääntynyt taaksepäin. Käännepiste voitaneen ajoittaa tietokonepelien ja internetin läpimurtoon eli 1990-luvulle. Teknisestä kehityksestä ja paljon suuremmasta tietomäärästään huolimatta 2000-luvun ihminen on paljon lapsenomaisempi kuin hänen sata vuotta aikaisemmin eläneet esivanhempansa.

Angry Birds on vain yksi sovellus monien muiden ääliömäisyyksien joukossa ja sille tulee käymään samoin kuin muillekin on käynyt: sen lento tulee loppumaan kuin kanan lento. AB tulee tekemään tilaa jollekin yhtä typerälle tai vielä typerämmälle sovellukselle.

Nokian tappajasovellus

Niin Nokialla kuin muillakin puhelinvalmistajilla alkaa olla vaikeuksia keksiä laitteisiinsa uusia sovelluksia, jotka houkuttelisivat asiakkaita ostamaan uusia ja entistä kalliimpia malleja.

Kuten uutisointi viime aikojen tietomurroista on osoittanut, internet on turvaton paikka minkään luottamuksellisen tai henkilökohtaisen tiedon tallentamiseen. Älypuhelimissa olevat sovellukset pohjautuvat hyvin pitkälle tiedonsiirtoon internetissä olevan sovelluksen ja puhelimen välillä, mikä tekee siitä helposti haavoittuvan. Tämän vuoksi on luultavaa, että moni puhelimenkäyttäjä haluaisi puhelimeensa sellaisen uuden sovelluksen, jossa ei ole minkäänlaista tietoturvariskiä. Mutta mikähän voisi olla sellainen sovellus, jota ei ole vielä keksitty ja joka voisi olla hyödyllinen?

Valkeen kirkasvalokuulokkeet

Oululainen Valkee Oy on viime aikoina ollut esillä kehittämiensä kirkasvalokuulokkeiden vuoksi. Laitetta on myös kutsuttu korvavalolaitteeksi. Sillä annettavan ”valohoidon” ideana on valaista korvien ohuiden luiden lävitse joitakin osia aivoista, minkä väitetään tuovan helpotusta ”kaamosmasennukseen”.

Tämä saattaa tosin olla tarpeetonta toistoa, mutta voihan aina olla, että joku lukija ei ole tietoinen Valkeen laitteen ”huipputeknologisesta” rakenteesta. Pakkauksessa olevan data-cd-levyn ainoa tarkoitus on vielä korostaa tätä harhaista vaikutelmaa. Laitteen rakenne on peräti niinkin monimutkainen, että siinä on ladattava akku, käyttökytkin ja kaksi kappaletta teholedejä, jotka ovat muodoltaan sellaiset, että ne voidaan työntää helposti korviin.

Cd-data-levyllä olevan ”tietokoneohjelman” ainoa tarkoitus on laitteen ”ohjelmointi”, jolla voidaan säätää sitä aikaa, jonka laite on yhdellä kertaa toiminnassa. Ohjelmalla voidaan myös asettaa ledien intensiteetti eli valaistusvoimakkuus.

Tappajasovellus

Tässä se uusi tappajasovellus (os. killer application) sitten tulee. Kaikki puhelinvalmistajat saavat lainata tätä vapaasti. Käytetään tässä Nokiaa esimerkkivalmistajana, koska sen nimi on lyhyt kirjoittaa.

Nokia lisää seuraavaan puhelimeensa ylimääräisen liittimen, johon voidaan syöttää akkujännite ohjatusti. Puhelimen mukana toimitetaan kaksi kappaletta korvakuulokkeita, joihin on upotettu teholedit. Puhelimessa olevalla sovelluksella voidaan syöttää tietyn ajan halutun suuruinen virta liittimeen, johon kuulokkeet voidaan liittää.

Siinä se sitten on: Nokian korvavalolaite tai kirkasvalokuulokkeet. Ja vain niille henkilöille, jotka todella uskovat sen toimivan. (Valkeen mukaan 40 prosenttia väestöstä kärsii kaamosmasennuksesta.)

Sillä hinnalla, joka pitäisi maksaa Valkeen laitteesta, saisi Nokian älypuhelimen, jossa olisi mukana kirkasvalo-ominaisuus. Ja mikä parasta: enää ei tarvitse kantaa mukanaan kahta erillistä laitteita, vaan nyt riittää vain yksi laite, jolla voi sekä soittaa että valaista korviaan.

Mitä tulee patentti- ym. asioihin, Valkeella tuskin on halua tai varaa ryhtyä ryppyilemään Nokialle. Toisaalta Nokiaa ei ole muiden patenttien loukkaaminen ennenkään vaivannut. Ne on vain kierretty jollakin tavalla.

Puulämmitys

Pientalojen puulämmityksestä on viime aikoina tullut suosittua. Taloissa on varaava takka tai muu tulisija, jota käytetään lämmitykseen.

Koska useimmilla puulämmitystä harrastavilla ei ole omaa metsää tai mahdollisuutta tehdä polttopuuta, he joutuvat ostamaan polttopuuta sitä myyviltä yrityksiltä. Puulämmityksen suosion kasvun myötä myös myyjien määrä kasvanut vastaamaan kasvaneeseen kysyntään.

Jängällä törröttävällä puulla on pitkä ja monivaiheinen matka puulämmittäjän tulisijaan. Puu täytyy ensin kaataa ja kuljettaa pois metsästä. Sitten se täytyy paloitella ja halkoa sopivan kokoiseksi haloiksi. Mitä pienempi se on eli mitä suurempi halon pinta-alan suhde on sen tilavuuteen, sitä nopeammin se kuivuu (ja palaa myös).

Koska kaikesta edellä kuvatusta on paljon vaivaa polttopuumyyntiä harjoittavalle yrittäjälle, on selvää, että hän perii kohtuullisen maksun tavarastaan. Metsässä kasvavalla puulla on myös aina jokin kuitupuuarvo, joka on noin 15 euroa kiintokuutiolta hankintakaupassa. Yrittäjä saisi siis tuon hinnan kuutiolta myydessään puuta ns. pystykaupalla metsäyhtiölle tai muulle ostajalle.

Puualalla on monenlaisia mittaustapoja. Kiintokuutio kertoo puun todellisen tilavuuden. Pinokuutio on pinotusta puutavarasta mitattu eli 1 kuutiometri pinottua puuta. Heitto- tai irtokuutio on polttopuumyyjien käyttämä mitta, jossa on vähiten puuta. Mittojen suhdeluvut ovat 0,4:0,6:1,0. Irtokuutiossa on siten 0,4 kiintokuutiometriä puuta.

Onko taajama-alueella sijaitsevan kaukolämpöverkkoon kytketyn pientalon lämmittämisessä puulla mitään järkeä? Vastaus: eihän siinä ole mitään järkeä.

Saavutettava säästö, joka riippuu lämmitysmuodosta (ja sen hinnasta) ja polttopuun hinnasta, on hyvin pieni, ja jossakin tapauksessa sitä ei ole lainkaan. Vaikka taajamassa asuvalla lämmittäjällä olisikin omaa metsää, polttopuun tekoon menee niin paljon aikaa, että se ei yksinkertaisesti ole järkevää. Hänen kannattaisi vaikka mennä jakamaan mainoksia kymmenen euron tuntipalkalla ja siitä työstä saadulla palkalla ostaa valmista polttopuuta omaan pihaan toimitettuna – ja selviäisi paljon vähemmällä vaivalla. Maaseudulla tilanne on kuitenkin toinen.

Useimmissa nykyisissä ei-sähkölämmitteisissä pientaloissa on vesikertoinen lattialämmitys, joka on osittain varaava, koska paksunnettu betonilaatta lattiassa varaa lämpöä. Varaava takka on nimensäkin mukaisesti varaava lämmitysmuoto. Yleensä kaksi varaavaa lämmitysmuotoa sopii huonosti yhteen, koska niiden aikavakiot ovat niin suuret.

Aikavakio tarkoittaa säätötekniikassa sitä, miten nopeasti prosessin ulostulo muuttuu, kun ohjausarvo muuttuu. Ulostulo on takasta tai lattiasta tuleva lämpö, ja ohjausarvo on takassa poltettavien puiden määrä tai lattiakiertoon menevän veden lämpötila.

Varaava takka ei siten ole oikein hyvä lämmitysmuoto talossa, jossa on vesikiertoinen lattialämmitys, koska lattialämmityksen säätölaite ei reagoi riittävän nopeasti takasta tulevaan lämpöön. Lämpötila nousee tuolloin huoneessa, jossa takka sijaitsee, mikä on hukkalämmitystä ja voi jopa tuntua epämiellyttävältä.

Sähkö- ja vesipatterilämmitteisissä taloissa varaava takka toimii sitä vastoin hyvin.

Takan päivittäisessä lämmityksessä on paljon vaivaa. Puiden kuljettamisessa sisään ja takkaan laittamisessa tippuu roskia lattialle, ja takasta tulee väkisinkin tuhkaa ja nokea sisätilaan, mitä pahentaa koneellinen ilmanvaihto.

Monet eivät osaa polttaa puuta takassa. Poltettava puu voi olla huonolaatuista, halkoja ei osata latoa oikein takkaan ja puuta poltetaan liian pienellä vedolla sen vuoksi, että ne palaisivat kauemmin aikaa. Kituveto johtaa takan ja savuhormin nopeaan nokeentumiseen, mikä puolestaan huonontaa vetoa entisestään.

Savuhormi ja tulisija pitäisi nuohota kerran vuodessa, mikä maksaa noin 40 euroa.

Puulämmittäjä voi säästää vuoden aikana 50–100 euroa, mikä on mitätön säästö lämmitykseen uhratusta ajasta ja vaivasta. Todellinen säästö saadaan, kun lämmityslaskussa saadusta säästöstä vähennetään polttopuiden hinta. Puulämmittäjän kannattaisikin miettiä, onko saavutettu säästö kaiken nähdyn vaivan arvoista.

Puunpoltto tuottaa hiilidioksidipäästöjä, eli puulämmittäjä kiihdyttää omalta osaltaan kasvihuoneilmiötä.

On selvää, että sähkö- tai kaukolämpömittarin kulutuslukema pienenee käyttämällä apuna puulämmitystä, mutta siinä säästöinnossa unohdetaan usein, kuinka paljon lämmityksessä käytetyt polttopuut ovat maksaneet.

Puulämmityksen kustannuksia voidaan arvioida myös tarkemmin

Eräs myyjä perii 69 euroa irtokuutiosta, joka on 0,4 kiintokuutiota. Kuivan koivun tiheys on noin 0,6 kg/dm3. Yksi irtokuutio koivuhalkoja painaa noin 240 kg.

Normaalikokoisessa varaavassa takassa kuluu noin 7 kg puuta yhdellä lämmityskerralla. Yhdellä 69 euroa maksavalla irtokuutiolla lämmittää tulisijaa noin 34 kertaa eli yhden kuukauden.

69 eurolla saa noin 700 kWh sähköä tai 1400 kWh kaukolämpöä. Näyttää siltä, että puulämmitys kaukolämmitteisessä talossa ei ole kannattavaa vaan maksaa jopa enemmän. Jos talossa on osittain varaava lämmitysmuoto, osa lisälämmöstä menee hukkaan. Sähkölämmitteisessä talossa saavutettava hyöty on melko pieni.

Puulämmityksestä on tullut muoti-ilmiö, ja ainoa motiivi siinä näyttää olevan pienenkin säästön saavuttaminen – maksoi sitten mitä maksoi. Puulämmitttäjä on valmis maksamaan 100 euroa, jotta hän voisi säästää 50 euroa, minkä nettovaikutus on todellisuudessa 50 euroa miinuksella, mitä ei haluta nähdä.

Led-lamppujen käytössä näyttää olevan samankaltainen ajattelutapa: maksetaan mielellään enemmän kuin todellinen säästö tulee olemaan.

Valkee Oy ja kirkasvalokuulokkeet

Kalevassa tänään julkaistu STT:n artikkeli kertoo otsikossaan seuraavaa: tutkimus tukee korvavalon käyttöä. Kaleva julkaisi verkkolehdessään kuitenkin vain lyhennetyn version artikkelista.

”Oulun yliopiston ja kirkasvalokuulokkeita valmistavan Valkee-yhtiön tutkimukseen osallistui 90 kaamosmasennuksesta kärsivää potilasta.”

Laitteen valmistaja eli Valkee Oy ei välttämättä ole paras taho toimimaan tutkimuksen toisena osapuolena, koska se ei oikein anna tutkimuksesta täysin luotettavaa kuvaa. Valkee haluaa selvän näytön sille, että laite toimii niin kuin se haluaa sen toimivan, joten on luonnollisestikin Valkeen etu, että (julkistettu) tutkimus tukee sitä.

Yliopiston rooli tutkimuksessa ei käy selville. Ehkäpä se vain järjesti tilat ja koeolosuhteet tutkimukselle. Yliopisto otetaan mielellään mukaan kaikenlaisiin hömppätutkimuksiin, jotta se lisäisi tutkimuksen painoarvoa, vaikka sen rooli olisikin hyvin pieni, kuten esim. toimia vain tutkimustilojen järjestäjänä.

Pitäisi myös selvittää, mitä kaamosmasennus todellisuudessa on. Ovatko koehenkilöt vain ajoittaisesta mielialan vaihtelusta kärsiviä henkilöitä vai oikeasti mielisairaita?

”Potilaiden masennus- ja ahdistusoireet laskivat merkittävästi jo pienimmillä valomäärillä, kertoo johtava ylilääkäri Timo Takala Oulun diakonissalaitokselta.”

Timo Talalan rooli toteutetussa tutkimuksessa (jonka ainoa motiivi on osoittaa, että korvavalolaite auttaa ihan oikeasti kaamosmasennuksen oireisiin riippumatta siitä, ovatko todellisia vai kuviteltuja) on mielenkiintoinen. Erään tiedon mukaan hän olisi vielä viime vuonna ollut Valkee Oy:n hallituksessa. Vaikka hän ei enää olekaan, voidaan kysyä, onko hän riittävän puolueeton toiminaan tutkimuksen johtajana. Kun kerran hän kommentoi STT:lle antamassaan haastattelussa tutkimustuloksia, voidaan olettaa, että hän oli tutkimuksen koordinaattori.

Nykyiset jäsenet (kaupparekisterin mukaan):

Puheenjohtaja: Oksanen Markku Tapio
Varsinainen jäsen: Lahtela Marko Petteri
Varsinainen jäsen: Ahopelto Timo Mika Juhani
Varsinainen jäsen: Nissilä Juuso Samuel
Varsinainen jäsen: Aunio Antti Tapani

STT referoi myös toista tutkimusta: ”Toisessa tutkimuksessa potilaat arvioivat itse korvavalon vaikutusta masennusoireisiinsa kyselyn avulla. Tulosten mukaan yli 90 prosenttia potilaista saavutti masennuksen elpymävaiheen neljän viikon hoitojakson aikana.”

Tutkimuksella, jossa potilaat itse arvioivat hoidon vaikutusta, ei ole minkäänlaista tieteellistä painoarvoa. Jokainen tutkimukseen osallistunut henkilö toivoi varmasti saavansa helpotusta ”oireisiinsa”, ja kun hän niin toivoi, hän voi ainakin kuvitella saaneensa. Ja kun hän on niin kuvitellut, hänen on tietenkin helppo sanoa hoidon tehonneen.

”Kaamosmasennuspotilaita hoitava psykologi Aku Kopakkala lääkärikeskus Mehiläisestä pitää oululaisen tutkijajoukon tuloksia kiinnostavina. Hän kuitenkin muistuttaa, että tutkimus korvavalohoidosta on yhä aivan alussa.”

”Vielä tässä vaiheessa Kopakkala suosittelisi laitteen kokeilemista harkitsevalle tavallista kirkasvalolamppua, jonka tehosta on tieteellistä näyttöä jo pidemmältä ajalta.”

”Suhtaudun hieman skeptisesti valokuulokkeisiin, koska niiden haittavaikutuksista ei tiedetä vielä juuri mitään, Kopakkala sanoo.”

Kopakkala taitaa olla ainoa, jolla on vielä jalat maassa. Hänellä ei olekaan minkäänlaisia sidonnaisuuksia Valkee Oy:hyn.

Valkeen Oy:n tiedejohtaja Juuso Nissilän mukaan korvavalotutkimuksissa ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu vaarallisia haittavaikutuksia. Tässä kannattaa kiinnittää huomiota sanaan ”vaarallisia”. Haittavaikutuksia on siis selvästikin olemassa, mutta missä kulkee vaarallisen ja ei-vaarallisen haittavaikutuksen raja?

Huomion voi kiinnittää myös sanaan ”toistaiseksi”. Ei siis ole poissuljettua, etteikö myös vaarallisia haittavaikutuksia (niin kuin Valkee Oy itse sen määrittelee) voisi esiintyä – mutta ehkäpä vasta pidemmän käytön jälkeen.

Miten luotettavampi testi pitäisi sitten tehdä?

Koska on selvää, että syvään korvan tungettu ledi synnyttää lämpöä, koehenkilö on aina tietoinen siitä, milloin laite on toiminnassa. Hän siis tietää saavansa valohoitoa.

Vertailuryhmällä pitäisi olla muuten samanlainen laite, mutta sen sijaan, että se tuottaisi valoa, se tuottaisikin lämpöä tarkalleen saman verran kuin ledi. Tuolloin koehenkilö ei voisi ainakaan lämpötuntemuksen perusteella kertoa, synnyttääkö lämpöä vastuselementti vai ledi.

On todennäköistä, että tällaisessa luotettavammassa testissä ”hyvien tulosten” määrä vähenisi selvästi, eli ne tekijät, jotka lieventäisivät koehenkilöiden oireita, olisivatkin 1) tietoisuus siitä, että käsittely on käynnissä ja 2) korvaan tuotettu lämpö.

Ehkäpä Valkee onkin tietoinen tästä, ja juuri sen vuoksi se ei halua järjestää tällaista testiä, koska se osoittaisi selvästi, että itse valon vaikutus korvassa olisikin paljon luultua pienempi.

Oma käsitykseni laitteesta on: humpuukia.

Valkee Oy sai viime vuonna 321 546 euroa verovaroista kerättyä Tekes-tukea.

Valkee Oy:n korvavalolaitetta on käsitelty niin monta kertaa tässä blogissa, että lista ja tiivistelmä aikaisemmista kirjoituksista on tarpeen.

Ensimmäinen kirjoitus 12. tammikuuta 2010 kertoi uudesta ”oululaiskeksinnöstä”, joka ”hoitaa masennuksen”. Näytti selvästikin siltä, että Valkee vedätti Kalevan toimittajaa mm. valehtelemalla laitteen patentista.

http://oulun1.blogspot.com/2010/01/valohoitoa-korvassa.html

24. lokakuuta 2010 kerrottiin alustavista tutkimustuloksista ja siitä, että potilaille ei ollut ainakaan toistaiseksi ilmaantunut vaarallisia haittavaikutuksia.

http://oulun1.blogspot.com/2010/10/valkee-oyn-korvavalolaite.html

Kaleva palasi tuttuun ja turvalliseen aiheeseen jo kuukauden kuluttua kertomalla, että Valkee Oy:n korvavalolaite on saanut Pohjois-Pohjanmaan Innosuomi-kilpailun ensimmäisen palkinnon. Sama valehtelu jatkui jälleen: Valkeen laite on patentoitu, mikä ei pitänyt paikkaansa.

http://oulun1.blogspot.com/2010/11/valkee-oyn-laitetta-ei-ole-patentoitu.html

Oulun 1 kirjoitti saman vuoden joulukuun lopussa siitä, että Valkee Oy haki lehti-ilmoituksessa koehenkilöitä tutkimukseen, jolla se halusi osoittaa, että sen kehittämä laite on kalliin hintansa arvoinen.

http://oulun1.blogspot.com/2010/12/karsitteko-kaamosmasennuksesta.html

Korvavalolaite on patentoitu vasta heinäkuussa 2011 Suomessa. Sen ainoa tarkoitus on estää muita valmistamasta samanlaisia ”innovatiivisia” laitteita. Jos patentti pitää ja se estää myös muualla valmistettujen kopioiden myynnin Suomessa (ja muuallakin, jos joku niin kuvittelisi), se takaa Valkee Oy:lle yksinoikeuden myydä ja markkinoida laitettaan, jonka hyödyllisyys on melko kyseenalainen ja hinta suoraan sanoen sikamainen.

Monopoliasemassa olevilla yrityksillä on nimittäin mahdollisuus hinnoitella tuotteensa haluamallaan tavalla. ”Sopiva” hinta haetaan markkinoilta. Koska hinnalla on suora vaikutus myyntimäärään, hinta haetaan sellaiseksi, että yksikköhinnan ja myyntimäärän tulo voidaan maksimoida.

Lainaus Suomen Kuvalehdestä:

”Kirkasvalokuulokkeiden markkinointi on tähän asti muistuttanut hieman magneettirannekkeiden tai homeopaattisten valmisteiden kauppaa. Vallankumouksellisen, uuden hoitomuodon markkinoinnissa tyypillisestä huuhaasta poikkeavaa on ollut oikeastaan vain se, että korvavalon taustalla on ollut hyvämaineinen yliopisto.

”Valkeella ei ole ollut esittää hoidon vaikuttavuudesta mitään tiedelehdissä julkaistua tutkimusnäyttöä. Hoidon on väitetty perustuvan aivojen valolle herkkiin soluihin, mutta tällaisista soluistakaan ei ole aiemmin tiedetty mitään.

”Tiedeyhteisön hyväksymänä löydöstä voi pitää vasta sitten, kun se on julkaistu jossakin vertaisarvioidussa tieteellisessä lehdessä.

”Jos kirkasvalokuulokkeet olisivat yhtä tehottomia kuin magneettirannekkeet, kyse olisi suhteellisen harmittomasta rahastuksesta. Mutta jos kuulokkeiden valo todella vaikuttaa aivoissa, hoitoon liittyy myös riskejä.

”Sivuvaikutuksiakin tällaisella voi olla, mielialan tai ahdistustason liiallista nousua, muistuttaa Turun yliopiston psykiatrian professori Jyrki Korkeila”

Tämä on viimeinen kirjoitus Valkee Oy:stä ellei sitten mitään mullistavaa tapahdu...

Kirpputorit

Kaupungissa toimii useita kirpputoreja, joiden idea on tarjota myyntipaikka ylimääräiselle tavaralle (lue: rojulle), jota ei enää tarvitse. Yhden myyntipaikan hinta lieneekin noin parikymmentä euroa yhdeltä viikolta.

Myyntipaikkojen layout vaihtelee. Jotkin niistä käsittävät vain pöytätason, joita on vielä kahdessa kerroksessa kahdelle eri myyjälle. Toisiin niistä kuuluu myös vaatetanko. Niiden hinnat voivat vaihdella koon ja layoutin mukaan.

Homma toimii seuraavasti: myyjä varaa viikon (tai pidemmän ajan) itselleen ja varatun ajan alkaessa hinnoittelee ja asettelee tavaransa esille myyntipaikkaansa. Myyntipaikan numeron merkitseminen tuotteisiin on tietenkin tärkeää, koska se on ainoa keino saada maksu myydyistä tuotteista.

Sitten kun viikko on kulunut, myyjä noutaa pois myymättömät tavaransa (jotka ovat tavallisesti samat kuin myyntiin asetetut eli mitään ei ole ostettu) ja tekee tilin kirpputoria hallinnoivan yrittäjän kanssa. Useimmat myyjät saavat sitten havaita karvaan totuuden: sen sijaan, että hän olisi tienannut rahaa myydyistä tuotteista ja vielä niin, että se olisi riittänyt kattamaan paikan vuokran ja tuottanut vähän ylimääräistäkin, käykin niin, että hän joutuu maksamaan lähes koko vuokran ja lisäksi havaitsee, että vähänkin arvokkaampi (käyttökelpoisempi) tavara on varastettu. Nettovaikutus on se, että hän kaiken vaivan lisäksi hävisi vielä rahaa ja menetti varkaille joitakin tuotteita, jos niillä nyt sitten oli mitään rahallista tai muutakaan arvoa.

Joillakin kirpputoreilla on myynnissä suunnaton määrä vaatteita. Muutama pesemätön vaate ei vielä haise miltään tai kovinkaan kauas, mutta kun tuollaisia vaatteita on satoja ja taas satoja, niiden kollektiivinen yhteishaju on kauhea ja luotaantyöntävä.

Monilla myyjillä hinnoittelu ei ole tästä maailmasta, koska pyydettävä hinta ei ole missään suhteessa tavaran arvoon. Käytetystä (ja huonokuntoisesta) tavarasta pyydetään samaa hintaa, jolla tuotteen tai vastaavan voi ostaa kaupasta.

Ainoa voittaja kirpputorimyynnissä onkin kirpputoriyrittäjä, joka saa vuorenvarmasti vuokransa katsomatta siihen, mikä oli yksittäisten myyjien myynti. Useimpien myyjien tavara on laadultaan sellaista, että sen oikea osoite olisi kaatopaikka, mikä onkin syynä siihen, että se ei käy kaupaksi. Arvokkaampi tavara todennäköisesti varastetaan tai sen hintalappu vaihdetaan halvemmasta tuotteesta. Kirpputoriyrittäjällä ei nimittäin ole mitään vastuuta myyjien myyntiin asettamasta tavarasta. Joissakin paikoissa varkaudet vain uhataan ilmoittaa poliisille, mikä kertoo selvästi siitä, että näpistely on niissä suuri ongelma.

Myytäviä tavaroita ei ole millään tavalla suojattu varastamista vastaan, mikä tekee varsinkin pienempien tavaroiden varastamisen hyvin helpoksi. Ammattilainen hallitsee näpistämisen vaikka myymälävartijan silmien edessä, jos paikassa sattuu vartijaa olemaan.

Neuvo myyntipaikan vuokraamista harkitsevalle: jos myytäväksi aiottu tavara on rojua ja roinaa, sitä on turha yrittää myydä kenellekään, vaan se kannattaa sijoittaa sekajätteisiin tai toimittaa suoraan kaatopaikalle. Arvokkaampi tavara kannattaa myydä internethuutokaupoissa, joissa tosin niissäkin suurin osa myytävästä tavarasta on enemmän tai vähemmän hyödytöntä rojua, jota kukaan ei halua tai tarvitse. Mutta jos joku erehtyy ostamaan jotakin, maksun saaminen on ainakin varmaa.

Myyjän motiivin pitäisi olla se, että hän pääsee itselleen tarpeettomasta tavarasta eroon hyödyllisellä tavalla (eli tavara pääsee ”uusiokäyttöön”) ja ehkä ansaitsee siinä samalla hieman rahaa. Mitä pienempi on tuotteen hinta, sitä todennäköisemmin sen joku ostaa. Tämä on tuttua tavallisista kaupoista, joissa mikä tahansa jäännöstavarakin menee ennen pitkää kaupaksi, kun hintaa on laskettu riittävän monta kertaa.

Jos tavarasta pitää saada mahdollisimman paljon rahaa, kirpputori on siihen väärä paikka, koska viikko on liian lyhyt aika tavoittaa potentiaaliset ostajat.

Joillakin suurilla kirpputoreilla myyntipaikkoja voi olla jopa satoja. Vuodessa on 52 viikkoa, ja jos yksi myyntipaikka on jatkuvassa käytössä koko vuoden, se tuottaa 20 euron viikkohinnalla 1040 euroa. Jos myyntipaikkoja on 100, teoreettinen maksimituotto on 104.000 euroa vuodessa. 200 paikkaa tuo 208.000 euroa jne.

Edellä lasketusta havaitaan, että se on erittäin tuottoisaa liiketoimintaa, jossa ei ole juuri minkäänlaista riskiä. Yrittäjän täytyy vain maksaa myyntitilan vuokra ja palkka mahdolliselle apulaiselle. Myyntitilan sisustukseen ei tarvitse juurikaan investoida: myyntipaikat rakennetaan mahdollisimman edullisesti, ehkäpä vain raaka-laudasta, niin kuin eräässä paikassa näkyy tehdyn. Jos kirpputori on suosittu (eli myyjiä on paljon mutta mynnillä ei niinkään ole väliä), kirppitoriyrittäjä pääsee hyville ansioille vähällä ja helpolla työllä.

Käytännössä mikään myyntipaikka ei ole vuokrattuna 52 viikkoa vuodessa eivätkä kaikki paikat ole käytössä samanaikaisesti, mikä pudottaa jonkin verran teoreettista maksimituottoa.

Koska kirpputoritoiminta tarjoaa mahdollisuuden helppoihin ja hyviin ansioihin, kaupunkiin on syntynyt suuri määrä kirpputoreja. Koska ilmiö on suhteellisen uusi, liiketoimintaa uhkaava ongelma ei vielä ole ehtinyt ilmetä. Ongelman nimi on asiakaspula. Ne myyjät, jotka tekivät tappiota yritettyään myydä ylimääräisiä tavaroitaan, tuskin yrittävät enää toista kertaa. Koska kirpputoreja on niin paljon ja harva kokeilee myymistä toista kertaa, kaupungista loppuvat jossakin vaiheessa asiakkaat (myyjät).

Nimen ”kirpputori” pitäisi jo kertoa, että niissä ei myydä tai niistä ei voi ostaa mitään arvotavaraa. Kirppitori tarjoaakin kierrätyshenkisen vaihtoehdon itselle hyödyttömäksi muodostuneelle tavaralle kaatopaikan sijaan. Myytävien tavaroiden pitäisi olla laadultaan sellaisia, että vaikka ne varastetaan, se ei harmita.

Onko tämä huvittavaa..?

Helsingin Sanomien verkkolehden tämän päivän Fingerpori-sarjakuva on esitetty alla. (Sanottakoon selvyyden vuoksi, että luen kyseisen sarjakuvan erittäin harvoin.)

Kaksimielinen juttu vaatii hieman miettimistä, ennen kuin se avautuu. Avainsana on ”sisu”. Jutun kaksimielisyys tulee sanoista ”vetäistä poskeen”.

Vastaus löytyy viimeisestä ruudusta, jos pallokorvan osaa tunnistaa Mikki Hiireksi, ja sen jälkeen muistaa, että Mikin hyvä kaveri oli konstaapeli Sisu, joka näyttää seisovan Mikin takana. Mikki, joka seisoo kuuloetäisyydellä, näyttää selvästikin kauhistuneelta, mitä ei voi tosin sanoa konstaapeli Sisusta.

Jos Mikki jää tunnistamatta eikä muista Aku Ankka -lehden hahmoista konstaapeli Sisua, strippi herättää mielessä vain kummastusta. Myöskään, jos ei tiedä, mitä ”sisua” työnhakijalle ollaan tarjoamassa, jutusta ei saa mitään irti.

Jokainen voi miettiä mielessään, onko tällainen alatyylinen kaksimielisyys sopivaa maan valtalehden sivulla.