Kolmisen vuotta sitten arvioitiin, että vuotuisen velanoton tarve seuraavan kuuden vuoden aikana voisi olla jopa 10 miljardia euroa. Se on todellisuudessa jäänyt jonkin verran pienemmäksi mutta on edelleenkin järkyttävän suuri.
Vuoden 2008 lopussa valtiolla oli velkaa 54 miljardia euroa. Valtio on kuluneen kahden vuoden ja kymmenen kuukauden aikana ottanut uutta lainaa 24 miljardia euroa, ja velan bruttomäärä on nyt 78,1 miljardia euroa. Jos sama velkaantumisvauhti jatkuu edelleen, vuoden 2014 lopussa velan kokonaismäärä tukee olemaan huimat 105 miljardia euroa.
Valtio on täysin verrattavissa kansalaiseen, joka on menettänyt taloudenpitonsa ohjakset ja rahoittaa ”budjettivajeensa” – eli sen osan kulutuksesta, johon palkkatulot eivät riitä – ottamalla korkeakorkoisen ja helposti saatavan pikavipin, joka maksetaan korkoineen kuukauden kuluttua uudella pikavipillä, jonka määrä on edellistä hieman suurempi. Tätä toistetaan niin kauan kuin se on mahdollista. Ennen pitkää ylivelkaantunut kansalainen ei enää saa uutta lainaa ja huomaa olevansa suuren ongelman edessä.
Vaikka valtio toteuttaisikin joitakin säästötoimia tulevina vuosina, ne olisivat kuitenkin luonteeltaan vain kosmeettisia, eli niiden suuruus olisi korkeintaan vain joitakin satoja miljoonia euroja vuodessa. Siksi voidaankin arvioida, että valtionvelan määrä kolmen vuoden kuluttua on vähintäänkin 100 miljardia euroa, joka on mukavan pyöreä luku. Se on käsittämättömän suuri summa rahaa ja vielä sellaista rahaa, joka pitäisi maksaa takaisin valtion kassasta, joka saa käytännössä koko rahoituksensa kansalaisilta nyhdetyistä veroista ja muista veronluonteisista maksuista.
Vaikka valtionvelka per 31.12.2014 olisikin 100.000.000.000 euroa, se ei tarkoita sitä, että valtion velkaantuminen olisi tuolloin pysähtynyt, vaan se voisi edelleenkin jatkua vaikkakin hidastuneena. Vasta sitten, kun uutta velkaa ei enää oteta muuhun kuin erääntyvien velkojen maksamiseen, valtio saavuttaa tilan, jossa velkaantuminen on pysähtynyt. Tuon jälkeen velan määrää voidaan alkaa vähentää, mikä tapahtuu käytännössä siten, että erääntyvät velat maksetaan pois valtion budjetista eikä uudella lainalla.
Ylivelkaantuneille kansalaisille tehdään takaisinmaksusuunnitelma, jossa arvioidaan hänen käytettävissä olevia tuloja ja maksukykyä. Suunnitelmassa velkamäärälle arvioidaan tietty takaisinmaksuaika maksukyvyn ja sen hetkisen koron suuruuden mukaan. Tavoitteena on, että kansalainen maksaa kiltisti takaisin sen, minkä on lainannutkin, vaikka siihen menisi kymmeniä vuosia. Tavallisesti kansalainen saa osan veloistaan anteeksi, mikä helpottaa takaisinmaksua.
Valtionvelan korot tänä vuonna ovat 1976 miljoonaa euroa, ja ensi vuoden arvio on 2185 miljonaa euroa. Koska velan määrä kasvaa edelleen ja lainasta maksettava korko (sattuneesta syystä!) kasvaa myös, vuosien 2013 ja 2114 korkojen määrä lieneekin noin 2,5 miljardia euroa, joka määrä tulee säilymään niin kauan kuin velkaa ei lyhennettä tai korko ei laske merkittävästi.
Sitten kun valtio haluaa alkaa lyhentää velkaansa, se joutuu maksamaan lyhennyksen lisäksi myös korkoa olemassa olevasta lainapääomasta. Jos lyhennyksen suuruus olisi esim. 3 miljardia euroa vuodessa, maksun määrä olisi alussa noin 5,5 miljardia euroa, joka olisi poissa kansantuotteesta. Jos valtiolla ei olisi lainkaan velka, tuo suuri summa hyödyttäisi kansantaloutta mm. pienentämällä veroja tai parantamalla sosiaaliturvaa.
Jos joku kansalainen olisi niin naiivi, että kuvittelisi valtion koskaan maksavan koko velkansa takaisin, siihen kuluisi 3 miljardin vuosivauhdilla vaatimattomat 33 vuotta. Se edellyttäisi sitä, että noiden 33 vuoden aikana vallitsisi jatkuva voimakas taloudellinen kasvu, mikä on historia valossa täysin mahdotonta. Tuohon 33 vuoden jaksoon tulee todellisuudessa sisältymään monia ylä- ja alamäkiä – ja vieläpä niin, että alamäet ovat halllitsevia. Sen vuoksi 33 vuoden ”takaisinmaksukausi” tuleekin moninkertaistumaan. Totuus lienee kuitenkin se, että valtio ei tule ikinä olemaan siinä tilassa, että sillä ei olisi lainkaan velkaa.
Valtion lainaama raha, joka tulee käytännössä lankeamaan tulevien sukupolvien maksettavaksi, on käytännössä kulunut Suomen oloihin aivan liian suureksi kasvaneen byrokratian ja infrastruktuurin ylläpitämiseen. Siihen ei yksinkertaisesti – huolimatta joistakin hyvistä taloudellisen kasvun vuosista – olisi ollut varaa.
Ylivelkaantuneiden maiden ongelmat ovat kuluneen vuoden aikana alkaneet paljastua, ja lieneekin vain ajan kysymys, milloin Suomi liittyy tuohon joukkoon. Kyse ei ole vain velan määrästä vaan pikemmin velanhoitokyvystä. Mitä enemmän valtiolla on velkaa, sitä nopeammin kykenemättömyys hoitaa velkaa realisoituu.
Tähän sopii erittäin hyvin vanha kansansanonta: mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Kuva kertoo tienhoidon huonosta tasosta. Vasenta kaistaa ei juurikaan ole viitsitty aurata, vaan tielle levitetyn suolan on kuviteltu sulattavan lumen, joka se sitten loskana tarttuu autojen alustoihin ja roiskuu takana ajavien autojen päälle ja kulkeutuu tuolla tavalla pois tieltä.
