C-kasetti

Hollantilainen elektroniikkavalmistaja Philips toi markkinoille kehittämänsä C-kasetin vuonna 1963. Vaikka se tarkoitettiin aluksi sanelukäyttöön korvaamaan isokokoiset avokelanauhurit, joita tosin valmistettiin myös pienikokoisina, joissa oli pienet nauhakelat, se oli kuitenkin helppokäyttöisyytensä vuoksi vallankumouksellinen innovaatio. Paristokäyttöinen, paksun kirjan kokoinen kasettinauhuri kulki lähes minne vain, ja toisin kuin levysoittimella sillä saattoi myös itse tallentaa.

Koska Philips vapautti melko pian patenttioikeutensa vapaaseen käyttöön, C-kasetti levisi ja kehittyi nopeasti. Aluksi se oli monojärjestelmä, mutta se muuttui myöhemmin stereofoniseksi. Paremman nauhalaadun ja Dolby-kohinanvaimennusjärjestelmän ansiosta sillä oli mahdollista saavuttaa hyvä äänenlaatu, ja se täytti hifi-standardin.

Järjestelmä oli kehityksen jälkeen alas- ja ylöspäin yhteensopiva, eli mononauhurilla saattoi soittaa stereokasetteja ja hifi-nauhurilla monokasetteja. Samanlainen yhteensovittaminen toteutettiin ula-stereo-lähetysten ja väritelevision käyttöönotossa.

Kuvassa näkyvät C-kasettistandardin ääniraitojen mitat tuumina. Nauhan leveys on 0,15'' eli 3,81 mm. Yhden kanavan varaama tila on 0,019'' eli 0,48 mm. Kanavien väli on 0,018'' eli 0,45 mm. A- ja B-suunnan välinen marginaali on 0,035'' eli 0,89 mm. Nauhan reunan ja reunimmaisten kanavien väliin jää 0,003'' eli 0,08 mm:n marginaali. Äänikanavat vievät tehollisesti nauhasta vain 1,92 mm, jolloin loppuosa eli lähes puolet nauhaleveydestä hukkuu suojaväleihin.

Koska yhden kanavan leveys on vain 0,48 mm ja nauhanopeus on 4,76 cm/s, tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että C-kasetti hyvässä nauhurissa toistettuna voi tuottaa niinkin hyvän äänen, ja kyseessä on ei-diskreetti analoginen signaali.

Kuten asiaan kuuluu, C-kasetin mitat oli spesifioitu hyvin tarkasti, jotta minkäänlaisia sopivuusongelmia eri valmistajien laitteiden ja kasettien välillä ei olisi ilmennyt. Joidenkin kasettien nauhakelat alkavat vanhemmiten pyöriä nihkeämmin, mihin on tavallisesti syynä kotelon vääntyminen pituussuunnassa, eli kotelosta tulee käyrä. Sen aiheuttaa muoville tyypillinen epästabiilisuus, eli ne vanhenevat kemiallisesti, mikä aiheuttaa sitten muodon- ja värinmuutoksia.

Kasettinauhurin avulla oli mahdollista valmistaa ”laittomia” kopioita lp-levyistä, vaikka tuollainen laittomuus olikin hyvin marginaalista verrattuna nykyajan piratismiin, jonka digitaalisuus ja internet on tehnyt tavattoman helpoksi. C-kasetin kulta-aikaa olivat 70- ja 80-luvut aina cd-levyn yleistymiseen asti. 90-luvulla sen suosio alkoi vähetä, ja vuosikymmenen vaihtuessa monet elektroniikkavalmistajat lopettivat kasettinauhurien valmistamisen. Nykyään niitä ei valmisteta enää lainkaan.

Magneettista tallennustapaa ei pidetä kovin pitkäikäisenä, mutta monet 70-luvulla valmistetut musiikkikasetit kuuluvat edelleenkin hyvin. Kasettien säilytyspaikalla on tietenkin suuri merkitys. Maan magneettikentän vaikutus on hyvin pieni, ja se vaikuttaa lähinnä valkoisen kohinan tavoin, eli kasettinauhan signaali-kohinasuhde saattaa hieman heiketä.

Tyhjien C-kasettien valmistus on nykyään vähäistä, ja sen vuoksi niiden (parempilaatuisten) saatavuus on melko huonoa. Jos niitä ymmärsi aikanaan ostaa, mitään ongelmaa ei luonnollisestikaan ole.